”Me hävitämme kuolleiden ihmisten jäänteitä, jätettä” – arviossa Juha Seppälän Kehtolaulun koordinaatit

Kuvat: Siltala Kustannus

Voiko kuolemasta puhua ilman suuria tunteita, ilman surua, pelkoa tai ahdistusta? Kyllä voi, tai ainakin Juha Seppälä osaa sen tehdä Kehtolaulun koordinaateissa (Siltala, 2025), jossa hän jälleen pitäytyy olennaiseen keskittyvään ja pelkistettyyn, voisiko sanoa taloudelliseen ilmaisuunsa.

Vakavaa asiaa, ja jos huumorin puolelle kallistutaan, stiff upper lipp, kuten britti sanoisi. Ei mitään banaalia, groteskista puhumattakaan, vaan kirkkaan ajatteluprosessin tuottamia havaintoja ja päätelmiä inhimillisestä elämästä – ja kuolemasta. Tämänpuoleisesta ja tuonpuoleisesta. Ja toisaalta, kuten Seppälä pohtii, kaikki, mitä on puhuttu ja ajateltu kuolemasta, on ajateltu tämänpuoleisessa.

Kirjan rakenne vaatii lukijalta hieman haltuunottoa, mutta se palkitsee. Keskushahmona ja eräänlaisena kokoavana kertojana on keski-ikäinen ruumisautonkuljettaja pienehkössä kaupungissa, joka voisi olla vaikka Pori. Yksinelävällä miehellä on nuoruudenaikaisen suhteen jäljiltä 24-vuotias poika, joka asuu Ranskassa ja joka on tulossa isäänsä tapaamaan. Isälle tähän kohtaamiseen valmistautuminen aiheuttaa paineita.

”Joku kapiainen pysähtyi kadun varressa vetäen kättä lippaan.”

Kertojan kautta lukija pääsee läheltä seuraamaan hautaustoimiston arkea sellaisena kuin se alan ammattilaisen silmissä näyttäytyy. Työtä se on siinä missä muukin, vaikka ehkä juuri ruumisauton ja sen kuljettajan rooli on ulkopuoliselle näkyvin. Musta Cadillac Escalade ja sen kuljettaja ovat yhtä, symbioottinen työpari, jota kohtaan osoitetaan jakamatonta kunnioitusta.

Hautaustoimiston henkilödynamiikka on pienimuotoista. Nuorempi kuljettaja Marttila, joka ajaa vaatimattomampaa Chrysler Grand Voyageria, ja nuorempi esihenkilö Tiia, jonka vastuualueena oli hautaustoimiston palvelujen myynti, antavat vanhemmalle työtoverilleen tilaa olla, ajatella ja toteuttaa itseään.

”Ruumisauton kuljettajan työ oli tyyntä ja arvokasta. Ihminen oli elossa tai kuollut ja vainaja tuli kuljettaa hävitettäväksi tavalla tai toisella. — Minä ajoin hautausautoa. Piste.”

Lukija perehdytetään alan toimintaan varsin yksityiskohtaisesti mutta pieteetillä, kuten lakikin edellyttää vainajien käsittelystä.

”Hauskoja hautajaisia ei ole kuin venäläisissä klassikkoromaaneissa.”

Kuljettaja-kertoja kuvailee sairaaloissa ja hoitolaitoksissa menehtyneitä vanhuksia, rauha heidän kasvoillaan:

”Monet heistä ovat valmiit lähtemään. He ovat eläneet elämänsä loppuun, vetäytyneet hiljaisuuteen, rotkoon. Jotkut ovat lakanneet syömästä. Hei eivät välttämättä aina tiedä, mistä he lähtevät, maailma on tullut heille täysin vieraaksi käyttäjätunnuksineen ja salasanoineen. — He ovat liian heikkoja kyetäkseen vahvaan tunnistautumiseen.”

Kerronnan sekaan on upotettu lyhyitä, mutta tarkkoja näyttämökuvauksia ulko- tai sisätiloista, maisemista, säätiloista tai asunnoista. Aluksi hieman yllättävä ratkaisu, mutta toimii hyvin.

”Yksin oot sinä ihminen”

Muita kertojahahmoja liittyy joukkoon. Otto-nimisen kesyrotan emäntä, keski-ikäinen yksinelävä nainen. Mielenterveydeltään järkkynyt keski-ikäinen aikamiespoika, joka on viehtynyt äärioikeistolaisesta ajattelusta. Sotaveteraani Huuhanmäki-muistoineen, joista olisi vielä ollut kerrottavaa. Ikääntynyt miespuolinen kulttuuritoimittaja, joka ei ole elämässään tarvinnut ketään eikä mitään ja jolle elämä on näyttäytynyt haasteena, joka on vain selvitettävä vähimmällä vaivalla läpi.

Kertojahahmojen tiet risteävät muutamissa kohdissa, yhdistävänä hahmona on kaikkien osalta ruumisauton kuljettaja-kertoja. Yhdistävää on myös yksinäisyys. Kaikki he ovat yksinäisyytensä omalla tavallaan hyväksyneet, enemmän tai vähemmän kipuillen. Kaikki he ovat myös vaiheessa, jossa joudutaan pohtimaan elettyä elämää ja elämän rajallisuutta kaikkineen, koordinaatteja kaikki tarvitsevat oman paikkansa hahmottamiseen.

Ruumisauton kuljettaja näitä pohtii työnsä puolesta, mutta Oton emännän ja kulttuuritoimittajan kertomukset tuovat eri näkökulmista pintaan kysymyksen: tällaisenko elämän olisin halunnut todella elää, tällaisessa maailmassa, näiden ihmisten kanssa? Kuolema armahtaa, onko syytä kamppailla elämän puolesta? Mihin Otto joutuu?

Huuhanmäen rintamaveteraanin saattokeikka oli ruumisauton kuljettajalle kunniatehtävä. Seppälä ei nosta sotien veteraaneja kunniakorokkeelle, koska he eivät sitä tarvitse. He tekivät velvollisuutensa eikä sitä kukaan koskaan unohtanut, vaikka siitä ei aina puhuttu. Pitkän päivätyön tehneitä miehiä – toki lottiakin muistetaan – he olivat, eivätkä varsinkaan mitään mielensäpahoittajia. Pidättyvä, rauhallinen mies oli Huuhanmäen veteraani.

Kulttuuritoimittajan pitkä kertomus kääntyy paikoin kulttuuripoliittisen esseen suuntaan, mutta on Juha Seppälää parhaimmillaan; tarkkoja, paikoin pirullisen tarkkoja havaintoja taantuvasta ja tyhmistyvästä maailmasta ympärillämme. Tai ei oikeastaan maailmasta ympärillämme vaan meistä itsestämme, jotka käymme kaupassa ”ostohousut jalassa” ja joiden jälkeen Veijo Meri on ”sanoittaja”. Mutta toisaalta, mitä väliä?

”Ennen ei ollut paremmin. Hän ei kaivannut vanhoja aikoja. Ihmisten elämän tyhjyys oli pysynyt ennallaan. Yhteiskunta ei tuntisi itseään uhatuksi hänen vuokseen, mutta maailmalla ei ollut hänelle mitään annettavaa. Hän tajusi, että se jatkaisi kulkuaan.”

Juha Seppälä tuo kuoleman näytille monella tasolla. Ruumisauton kuljettajan arkipäivä ruumiiden kanssa on työtä siinä missä muukin aherrus. Raadollisin puoli saattavat olla omaiset: ”Kuolema toi riitaisatkin sukulaiset hetkeksi yhteen, haaskalle.”

Kuinka suuri harppaus lopulta on elämästä kuolemaan, jos olet kaikkesi elämälle antanut eikä elämällä ole sinulle enää mitään annettavaa? Yksinäinen rakkaudeton elämä, jossa kukaan ei jää sinua kaipaamaan; onko se ihmiselle tarkoitettu osa? Ja vielä: kuinka mielekästä on elää tässä uuden maailmanjärjestyksen mukaisessa taantuvassa maailmassa, jota et voi muuttaa ja joka jatkaa kulkuaan kanssasi tai ilman sinua? Ehtiikö ihminen ennen maailman tuhoutumista hävittää itsensä, kysyy kulttuuritoimittaja.

Isä, poika ja kehtolaulu

Synkkien kysymysten jälkeen kajastaa kuitenkin valo. Ruumisauton kuljettaja kohtaa poikansa lentokentällä: ”Poikaa täällä on parituhatta vuotta odotettu, ja kyllä hän sieltä astuu esiin, viimeisten joukossa, neuvottomuuttaan hymyillen, tietämättä mitä odottaa.”

Elämä asettuu raiteilleen ja jatkuu. Isä ja poika käyvät Yyterin rannalla uimassa ja poika sanoo nousseensa samasta merestä, yhdessä isänsä kanssa. ”Bonnii” on isän myöhäinen kehtolaulu pojalle nukkumaan mentäessä.

Seppälä jatkaa lukijan haastamista kirjan loppuosassa, johon sisältyy katkelmanomaisia tekstejä, viittauksia ja metatason viittoja, muun muassa kirjaan nimeltä ”Kehtolaulun koordinaatit”. Mutta palaset loksahtavat kohdilleen.

Nykyään on uskaliasta yrittää määrittää hyvää kirjallisuutta, mutta rohkenen nostaa kriteeriksi sen, että hyvä kirjallisuus kannustaa lukijaa keskittymään ja ajattelemaan. Kehtolaulun koordinaatit on tässä mielessä erittäin hyvää kirjallisuutta. Käsitystä tukee vielä se, että Juha Seppälän tekstissä suoraviivainen poljento yhdistyy tarkkaan ja selkeään ilmaisuun – vaikka välillä jonkun ketunlenkin lukija joutuukin kulkemaan. Ja jotain raamatullisen jykevää ja viisasta kerronnan taustalla häilyy.

Miten elämänsä elää, on jokaisen oma asia, mutta maaliviiva on kaikilla sama:

”Kaikki, mitä sinä olet ollut, loppuu. Kaikki, mitä sinulla on ollut, on pois. Sinä olet kaikilta pois. Vain elävä voi nähdä unta kuolemasta.”

Jukka Ahtela

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua