Maria Lähteenmäki etsii keskisen Lapin ihmisten kulttuuria – arviossa Arktisen kansan jäljillä

Kuvat: Siltala Kustannus

Mitä jää jäljelle, kun kieli on kadotettu ja esivanhempien erätalousmuodot sekä historia tukahdutettu? Kysymys on emerita professori Maria Lähteenmäen lähtökohta, kun hän ryhtyy tekemään näkyväksi Keski-Lapin, siis lähinnä nykyiseen Sodankylään, Pelkosenniemelle ja muuhun Itä-Lappiin paikantuvaa saamelaisperäisen väestön – nykytermein kutsuttuna Kemin Lapin metsäsaamelaisten – historiaa.

Ollaan siis raja-alueella, harmaalla vyöhykkeellä, jossain määrin jopa uhrin asemassa. Tutkimuksen kohteet eivät ole kunnolla suomalaisia, eivät myöskään ”oikeita” saamelaisia. Lähteenmäki sohaisee kirjassaan uskaliaasti pohjoisessa viime vuosikymmeninä vellonutta ”kuka on saamelainen” -keskustelua. Hänen aikarajansa yltää kuitenkin vain Lapin sodan tuhoon asti.

Lähteenmäen tutkimus tulee julki syksyn 2025 isojen tapahtumien vanavedessä; tuolloinhan hyväksyttiin uusi saamelaiskäräjälaki, jätettiin Totuus- ja sovintokomission loppuraportti ja julkaistiin emeritus professori Veli-Pekka Lehtolan laaja tutkimus Kenen maa, kenen ääni? Saamelaisten ja suomalaisten suhteet esihistoriasta nykypäivään (Gaudeamus, 2025; lue Aila-Liisa Laurilan kolumn).

Lähteenmäen ja Lehtolan tutkimukset ovat ehdottomasti rinnakkain luettavia. Molempien tutkimusote on historiallinen, vaikkakin alkukatse on erilainen. Lehtola ryhtyy työhön elävästä saamelaisyhteisöstä, kielestä ja kulttuurista käsin, Lähteenmäkeä taas pieksää eteenpäin tunne menetyksestä, tarve tehdä näkyväksi aiemmin piilossa ollut.

Lähteenmäki rakentaa Arktisen kansan jäljillä – Muutos ja jatkuvuus Keski-Lapin metsäsaamelaiskylissä 1700-luvulta 1900-luvulle –teosta (Siltala, 2026) metodisen kokeilun pohjalta. Historioitsijana hän käyttää viranomaislähteitä, aikalaistarkkailijoiden kirjoituksia ja muistitietoa vieläpä niin, että nimeää oppaikseen laajaan Aikasarria Aikio -sukuun kuuluvia naisia. Lähestymistapa tekee lukemisesta paikoin sekavaa. Väliin keskiössä on Keski-Lapin aluehistoria tai pohjoisen Suomen kiehtova menneisyys, välillä taas ollaan lapinkyläaikaisen mytologisen perinteen äärellä.

Kirjassa edetään kronologisesti. Taika-ajassa napapiirin pohjoispuolen kansa kohtaa kristinuskoon käännyttäjät. Vanha uskomusmaailma jää elämään uuden uskon sisään. Kotakentiltä siirrytään vähitellen kyläkunniksi. Maatalous vahvistuu elinkeinoksi. Toisaalta lohkoutuvat kantatilat pakottavat etsimään uusia elinmahdollisuuksia. Uudet aatteet ja liikkeet, kuten lestadiolaisuus ja tukkilaisten saapuminen, muuttavat elämänpiiriä. Lähdetään moneen suuntaan: Ruijan rannalle, Amerikkaan ja Muurmannin legioonaan.

Lähteenmäki ei peittele metsäsaamelaisten monikulttuuristumista, eri suomalaisten heimojen geneettisiä ja kulttuurisia vaikutteita. Hän nostaa keskusteluun myös suomalaisen nationalismin merkityksen saamelaisuudelle. Kun Suomi yhdistyi 1800-luvulla yhden kielen ja kansan ympärille, samanaikaisesti alettiin monikielinen ja -kulttuurinen saamelaisuus nähdä yhtenä entiteettinä.

Tekstissä korostuu asukkaiden syvä luontosuhde ja metsän merkitys, olihan pyynti merkittävä elinkeino kautta vuosisatojen. Voi vain kuvitella sitä haavojen kipua, mitä Lokan ja Porttipahdan tekoaltaat, Kevitsan kaivos ja mahdollinen Viiankiaavan raiskaaminen merkitsevät alkuperäisväestölleen. Lähteenmäki korostaa myös sitä, kuinka luonnonresurssien niukkuus pelasti Ylä-Lapin siltä, minkä uhriksi resursseista rikas Keski-Lappi joutui.

Kirja on täynnä mielenkiintoisia yksityiskohtia, joihin palaa mielellään. Yksityiskohdista muodostuu lihaa luitten päälle. Kiintoisana liitteenä on muun muassa luettelo Neuvostoliitossa 1936–1938 teloitetuista sodankyläläisistä.

Sodankyläläiset olivat torjuvia ja epäluuloisia monien uusien asioiden suhteen. Esimerkiksi, kun vuonna 1882 revontulitutkimusryhmä asettui kylään tarkkailemaan ja mittailemaan revontulia, etelän herrat otettiin vastaan penseästi. Olihan revontulten lukeminen kuulunut metsäsaamelaisten perinteeseen vuosisatojen ajan. Nyt taivaan valkeat analysoitiin ja tieteellistettiin.

Oma tulkinta kristillisyydestä näkyi paljolti lestadiolaisuuden silmälasien läpi. Kirkko kumisi tyhjyyttä, kun paikallisille riitti omat saarnamiehet omissa pirteissä.

* *

Kirjaa lukiessani mieleeni nousi taas kysymys, jota olen jo kauan pohtinut. Miten vastata metsäsaamelaisiksi tai heidän jälkeläisikseen kutsuttujen ihmisten tarpeeseen löytää omat juurensa? Saamelaiskäräjät edustaa elävää saamelaiskulttuuria. Mutta mikä edustaisi metsäsaamelaisia – Sompion museo, kulttuurikeskus?

* *

Suomalaisten käsitykset saamelaisista ovat erittäin vähäiset ja vailla tietopohjaa. Nyt olisi kaikki mahdollisuudet käänteeseen. Lähteenmäen ja Lehtolan teokset pitäisi ehdottomasti saada osaksi opettajankoulutusta ja sitä myöten kouluopetuksessa on löydyttävä tilaa saamelaisuuden käsittelyyn. Pelkkä anteeksipyyntö ei todellakaan riitä, ei kenellekään.

Oivallisia kaunokirjallisia teoksia oheislukemistoksi ovat esimerkiksi saamelaisen rintamamiesisän ja asuntolassa kasvaneen pojan suhdetta kuvaava Jovnna-Ánde Vestin Poropolku sammaloituu (1990) sekä Ingeborg Arvolan Jäämeren laulu (2024) ja Villien tuulten ranta (2025), joissa päähenkilön esikuvana on toiminut kirjailijan esiäiti, Sodankylästä vuonna 1858 Ruijan rannalle lähtenyt Priita-Kaisa Seipäjärvi.

Marja Mustakallio

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua