Mäntän patruunan elämäkerta kasvaa vaurastuvan Suomen syntytarinaksi – arviossa Serlachius-teos Savunharmaa eminenssi

Erik Serlachiuksen ja Urho Kekkosen henkilökohtaiset suhteet kasvoivat epäluulosta luottamuksen kautta ystävyyteen saakka. Kuva 1968. Lähde: Serlachius-museoiden kuva-arkisto, K-E. Lindbladin kokoelma

Joillekin meistä suodaan poikkeuksellisen värikäs elämä ja suurenmoiset vaikuttamisen mahdollisuudet. Joku toinen taas saa ilmiömäiset kyvyt pukea nuo eletyt vuodet sanoiksi ja ehjiksi kertomuksiksi, jotka avaavat eteemme kokonaisen menetetyn maailman ja aikakauden.

Kun kaikki edellytykset täyttyvät, voi syntyä sellaisia kirjallisia elämäkertoja kuin Oula Silvennoisen Savunharmaa eminenssi (Siltala, 2020).

Sen aiheena on järjestyksessään kolmas Mäntän paperipatruunoista, Ralph Erik Serlachius (1901–1980). Hän oli aikansa talouden supervaikuttaja ja mestarillinen verkostoituja silloin, jolloin koko termiä ei tainnut olla vielä keksitty.

Savunharmaa eminenssi on yksinkertaisesti upea teos. Minun oli pakko lukea se tarkasti ensimmäisestä sanasta viimeiseen. Oikoa ei voinut, vaan halusin aistia kaiken.

Kirja on ulkoisesti kohteensa näköinen eli hillityn arvokas: kultainen selkämys, tyylikäs kansi, kiinnostava kuvaliite sekä täydellinen lähde- ja viiteluettelo. Teoksen graafisesta suunnittelusta vastasi Matti Berg.

Ainoa, josta Suuri Sellumies ei varmaan olisi pitänyt, on painopaikka, Livonia Print Latviassa.

Miehen tie oli ennalta määrätty

Oula Silvennoinen lyö ensitahdit lukijoilleen kuvauksella Berliinistä keväällä sotavuonna 1942. Jo tämä luku paljastaa, kuinka historiantutkija-tietokirjailija Silvennoisessa on mukana aimo annos tunnelmoivaa ja elämyksellistä kaunokirjailijaa. Miten hienosti maalattu tunnelmapala!

Erik Serlachius oli Berliinissä virallisesti Suomen kaupallisena edustajana, mutta myös aistimassa natsi-Saksan mielialoja sotaonnen kohta kääntyessä. Saman vuoden lopulla Gösta-isä halvaantui ja kuoli, ja hänen vanhin poikansa Erik astui perheyrityksen johtoon.

Se oli tehtävä, johon vaativa Gösta oli valmentanut poikaansa tämän nuoruusvuosista lähtien. Erikin koulutus, matkat ja jopa avioliittokin oli räätälöity ajatellen ennen kaikkea sitä, että mänttäläinen sellu- ja paperiteollisuus eläisi ja kukoistaisi kolmannessa sukupolvessa ja sen ylikin.

Silvennoinen tuntee hyvin sekä isän että pojan. Reilut kahdeksan vuotta sitten ilmestyi hänen kirjoittamansa Gösta Serlachiuksen elämäkerta Paperisydän (Siltala, 2012). Jo tässä yhteydessä hän tutustui myös Erik-pojan vaiheisiin.

Erikin vaimo Brita oli puolisoaan kymmenen vuotta nuorempi. Britan isä Fredrik Idman oli Tampereen Hatanpään kartanon omistaja. Kartano oli ollut suvussa vuodesta 1825 lähtien.

Aikanaan, vuonna 1968, Erik Serlachius luovuttaisi sukuyrityksen pääjohtajuuden pojalleen Gustafille. Sitä ennen ehti tapahtua paljon.

Isänsä poika, mutta itsenäinen

Erik Serlachius oli isälleen lojaali ja mukautui sulavasti suvun hänelle varaamaan muottiin. Mutta kun Gösta Serlachius vielä kontrolloi kaikkea ja hoiti Mänttää kuin henkilökohtaista läänitystään, Erik katseli jo laajemmalle. Hän myös osasi delegoida ja hankkia päteviä, itsenäiseen ajatteluun pystyviä alaisia.

”Minulla oli aina tunne, että silloinkin (kun oli poissa) isä valvoi kaikkea”, Erik kuvasi itse myöhemmin.

Suhteessaan työväkeen ja sen vaatimuksiin Göstan vaistomainen ratkaisu oli panna kova kovaa vastaan, Silvennoinen kuvaa. Sisällissodan jälkeen patruuna ryhtyi kasvattamaan ”uutta tervehenkistä työläispolvea”, joka ei purnaisi, lakkoilisi ja kapinoisi.

Vastaavasti Erik Serlachiuksen valtakauden johtoajatukseksi muodostui yhtiön sisäinen hyvä yhteishenki. Tämän ajatuksen hän oli omaksunut matkaillessaan 1920-luvulla Yhdysvalloissa, jossa hän oli vakuuttunut maan epämuodollisen työkulttuurin paremmuudesta.

”Yhteishengen eetos oli ehkä viimeiseksi jäävä tehdaspaternalismin perinteen muotoilu, joka kieltäytyi tunnustamasta intressiristiriitaa työn ja pääoman välillä”, Silvennoinen muotoilee.

”Meiän Erkki” eli itsestään tärkeilemätön vuorineuvos R. Erik Serlachius kuvattuna Mäntän paperitehtaalla vuonna 1961. Lähde: Serlachius-museoiden kuva-arkisto, K-E. Lindbladin kokoelma

”Serlaa sen olla pitää”

Yksi yhteishengen osoitus oli Mäntän sairaala, jolle G. A. Serlachius Oy lahjoitti varoja ja tontin jo vuonna 1941.

Marraskuussa 1944 puolestaan sovittiin ensimmäinen koko puunjalostusteollisuutta koskeva valtakunnallinen palkkasopimus. Se sinetöi paperityöläisten keskeisten tavoitteiden läpimenon. Tästä työehtosopimuksesta tuli alkusoitto koko sodanjälkeiselle suomalaiselle sopimusyhteiskunnalle.

1950-luvun puolivälissä Mäntässä alettiin valmistaa pehmo- ja kreppipapereita. Tämänkin idean Erik Serlachius omi Yhdysvalloista. ”Serlaa sen olla pitää” -iskulauseesta tuli tunnus kotimaisen kuluttajatuotekaupan kehitykselle.

Viittä kieltä puhuva ja helposti lähestyttävä Erik Serlachius seurusteli yhtä luontevasti valtiomiesten kuin vahtimestarien kanssa. Silvennoisen mukaan häntä luonnehtii sekä ihmisenä että johtajana parhaiten sanapari ”tyyni itsevarmuus”.

Kaikki tunsivat Serlachiuksen, ja hän tunsi kaikki. Urho Kekkosen aikakauden talous- ja taustavaikuttaja piipahti hetken puolueisiin sitoutumattomana ministerinäkin. Mieluiten hän edisti asioita ja päämääriään kalastus- ja metsästysretkillä, illallispöydissä ja kabineteissa.

Erik johti isänsä jälkeen myös Gösta Serlachiuksen taidesäätiötä. Hänen aikanaan kokoelma sai pysyvän sijan Mäntän Joenniemen kartanosta.

Luonto maksoi, kun maa vaurastui

Suomalaisen metsäteollisuuden kukoistuskausi sattui 1960-luvulle. Pelkästään vuonna 1961 käynnistettiin kahdeksan uutta paperikonetta. Paperiteollisuuden tuotanto viisin- ja selluntuotanto kolminkertaistui vuosikymmenen aikana.

Hinta maksettiin luonnossa. Metsiä raivattiin ja kaadettiin yhä voimaperäisemmin, soita ojitettiin metsänkasvun nimissä ja metsäteollisuuden jätteet kipattiin surutta vesistöihin.

Sen seurauksena esimerkiksi Tampereen suuret järvet ja koko Kokemäenjoen vesistöalue saastuivat pahasti. Näin oli ollut ennenkin, mutta saastumisen teollinen mittakaava oli nyt kansalle liikaa.

Vuonna 1968 Serlachiusten perheyhtiö täytti sata vuotta, ja alkoi väistämättömien muutosten aika. Pääjohtajana aloitti Gustaf Serlachius (1935–2009), jonka tehtäväksi jäi modernisoida Mäntän ja Tampereen Lielahden tuotantolaitokset ja ratkaista niiden kohtalot.

Erik Serlachius siirtyi eläkkeelle – nimellisesti. ”Se tarkoitti 1970-luvun alkuvuosina yli sataa hallitusten ja johtokuntien jäsenyyttä ja muuta luottamustehtävää”, Oula Silvennoinen huomauttaa.

Kulta-ajan jälkeen tuli muutos

R. Erik Serlachiukselle varattu aika osui melkein yksi yhteen toisen suuren suomalaisen Urho Kaleva Kekkosen kanssa.

Kummankin elämäntarinat ovat siis väistämättä kertomuksia myös siitä, miten köyhä, maatalousvaltainen kehitysmaa pohjan raukoilla rajoilla muuttui yhdeksi Euroopan ja koko maailman suurista menestystarinoista viime vuosisadalla.

”Jos jokin oli varmaa ja kestävää, sitä olivat sellun kysynnän jatkuva kasvu, paperinkulutuksen kasvu, energiantarpeen kasvu, yhä ylemmäs, yhä korkeammalle, hamaan tulevaisuuteen. Rungot kaatuivat, ne kuorittiin, haketettiin, keitettiin, valkaistiin, jauhettiin ja ajettiin paperikoneelle, kunnes lopulta rullamies viilsi paperiradan poikki ja rulla siirrettiin pois koneelta jatkojalostukseen. Niin oli ollut aina. Niin kuin aika itsekään ei olisi uskaltanut ainakaan perusteiltaan muuttua niin kauan kuin vuorineuvos R. Erik Serlachius eli”, Oula Silvennoinen summaa.

Erikin mentyä vedenpaisumus iski. Miten, siitä kertoo tiettävästi ensi syksynä ilmestyvä Mäntän tehdaspatruunoiden henkilöhistorioiden neljäs ja viimeinen osa.

Gustaf Serlachiuksen tarinaa työstää parhaillaan kirjaksi historioitsija Teemu Keskisarja. Hänen käsistään on aikaisemmin syntynyt yrityksen perustaneen Gustaf Adolf Serlachiuksen elämäkerta Vihreän kullan kirous (Siltala, 2010).

Kari Pitkänen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua