Maagiseen metsään meni, ja palasi – arviossa Anja Erämajan runokirja Olen nyt täällä metsässä

Kuvat: Ulla-Maija Lähteenmäki / WSOY

Anja Erämajan uusin teos Olen nyt täällä metsässä (WSOY, 2021) on rikas kuin vain vaellus metsässä olla voi. Sen nimi on tarkoituksellisen kevyt, mutta salapainava.

”Olen nyt täällä metsässä” on tyypillinen vastaus puhelimeen. Samalla nimi ilmaisee sen, ettei kielellä voi kovin hyvin metsän tunnelmia tavoittaa. Biologilla on tyylilajinsa, runoilija on hieman hukassa.

Niinpä heti ensi sivulla ”on ihmemarja, sen kun syö, kieli yllättää ja lähtee suusta lepattaa suusta pieni taikamatto”. Runoilijan on tyydyttävä toissijaiseen ilmaisuun, nimittelevään, koska maalaaminen on lähes mahdotonta: ”vikkelä liikemieskieli, leija” poistuu metsästä – tai jää ainoaksi mahdollisuudeksi maalata.

Bussi nytkähtää, kuormurissa lukee ”I love Teboil”. Kieli on ei-metsää, kaupunkia, järkeä. Sanattomuus on keskeinen tunne. Siispä on maalattava isolla pensselillä:

”Näin suuria, paljon. Kukaan ei kertonut. Että paljon voi olla näin paljon, että tällaista on. Mitä kaikkea muuta en tiennyt, en tiedä.”

Mustikkausko

Metsään tuntee häviävänsä:

”Täällä on joku, se et ole sinä.”

Kykkiminen hakee selitystä. Minuutta on haettava palautetuista muistoista, ne opastavat omille poluilleen, mutta vaarana on silloin oikea eksyminen. Muistojen kyllästyttäessä runoilija puhkeaa puhumaan ja laulamaan Korinttolaiskirjeen tyyliin, mutta enkelienkään kieli ei osaa mustikkaa, johon puhuja uskoo.

Muistot ja unet tekevät ryntäyksiään katkaisten luonnon kokemisen pätkittäin. Moderni maailma säilyy mielessä, pitää tietoisena itsestä, ja niinpä ämpärissä ”on pieni pallomeri”.

Ei asemakaavaa

Metsää ei ole kukaan suunnitellut, ei ainakaan ihminen.

”Risuja, sammalta joka paikassa, kauttaaltaan, kivet ripoteltu miten sattuu, puut sikin sokin, ei asemakaavaa.”

Runoilija ajautuu ikävöimään ihmisten ilmoja, aspiriinia, kuumemittaria, traktorin hurinaa, dominopalikoita.

On tapahtunut eksyminen ja jonkinasteinen hätääntyminen. Paras palata kotiin ja lapsuuden kouluun. Sinne missä minut vielä nähtiin, ainakin osittain. Täällä ei kukaan kommentoi, ”kasvit eivät ota kantaa”.

Teos kääntyy yhä humoristisemmaksi metsän kokemisen kuvaukseksi.

Metsässä herää, sekä ikävään että todellisiin tarpeisiin. Luettelorunossa on minä oppinut tuntemaan itsensä ihmisenä siinä mielessä, mitä emme ole, ja mitä kuitenkin.

”Emme ole raaputusarpoja emmekä musteläiskiä
emme tulevaisuususko mutta tiehyitä”.

Näin alkava luetteloruno on kaikki määrittelyt absurdistava leikittelyhokema.

Kaupungin turvaan palanneena voi levollisesti todeta:

”Parvekkeen ovi on auki, pihalta kuuluu lasten ääniä, kärryjä vedetään, pihalla aamu ja päivä kättelevät, lahden takana kesä luovuttaa paperit syksylle.”

Komein värivedoin tehty kansi on Martti Ruokosen.

Erkki Kiviniemi

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua