Kirja-arvio: Kari Aronpuron käännös on paitsi hieno runosuomennos, myös loistava opas runouden kiistanalaisen mestarin tuotantoon, teoreettiseen taustaan ja elämään.
Suomalaisia arvioita
Ezra Pound (1885–1972) oli anglosaksisen modernin runouden keskeinen vaikuttaja ja Kaukoidän, antiikin ja trubaduurilyriikan kääntäjänä merkittävä. Kirjallisuudentutkimus Suomessa on kohdellut Poundia vaihtelevasti, hänen erikoisista poliittisista ja ekonomistisista mielipiteistään johtuen. Mutta hänen imagistisen ohjelmallisuuteensa ja kollaasitekniikkaa kohti kulkevan runotuotantonsa merkitystä ei juurikaan ole kyseenalaistettu.
Otavan Suuren Ensyklopedian artikkelissa kuitenkin Ulla Mikkonen, vaikka myöntääkin Poundin merkityksen esteetikkona ja runouden vallankumouksen alullepanijana, jatkaa: ”Mutta hänen omat runonsa kärsivät ehkä opettavaisten sävyjen, viitteiden, kulttuuritaustan, jopa teennäisyyden painolastista.” (Artikkelin alla on nimikirjaimet J.C., Ulla Mikkonen, joten teksti voi olla myös käännöstä).
Aivan toiseen sävyyn kirjoittaa Tuomas Anhava WSOY:n Spectrumissa (pääteltävissä, vaikka ei allekirjoitettuna artikkelissa, sillä Anhava oli Spectrumin kirjallisuusosion päätoimittaja ja kääntänyt samana vuonna kuin Ensyklopedia ilmestyi Poundin runoteoksen Personae):
”Persoonallisimmillaan Poundin runot ovat unohtumattomiksi kuviksi muuntuvien mielteiden ja havaintojen ’viileän huiluäänistä’ lyriikkaa, jolle on ominaista värilevän herkkäliikkeinen rytmi”.
Pitkän, myönteisen ja seikkaperäisen artikkelin lopulla kirjoitetaan: ”Ehkä vakuuttavin sikermä on amerikkalaisessa vankileirissä syntynyt The Pisa Cantos (1948).”
Pound-käännöksiä
Tänä vuonna ilmestynyt Kari Aronpuron suomentama Pisan Cantot on paitsi suuri käännöstyö, myös erittäin laajan huomautuksien osaston ja valaisevan epilogin takia Ezra Poundin kirjailijakuvaa syvällisesti esittelevä teos.
Cantot (ital. laulut) oli nimike, jonka alle Pound halusi keskittää runosikermänsä. Niihin hän sisällytti runoteoriansa mukaisesti kirjoitetut ”kuvitelmista vapaat”, kokemuksista ja runsaista viittauksista koostuvat runoelmansa. Cantoista tuli Anhavan mukaan ”silmänkantamaton runo- ja sitaattimosaiikki”.
Ennen Personae-teosta (1976) oli ilmestynyt runouden opas Lukemisen aakkoset, The ABC of Reading (1934, suom. Hannu Launosen ja Lassi Saastamoisen 1967).
Pisan Cantot on yhtä aikaa tutkimus ja runokäännös. Kari Aronpuro on kaivanut esiin kaiken tähänastisen Pound-tutkimuksen ja hyödyntää ja arvioi sitä huomautuksissaan 156:lla tiuhaan kirjoitetulla sivulla. Itse Cantot, väljästi typografioituina, vievät kirjasta hieman vähemmän, noin 130 sivua.
Yksi Aronpuron keskeisistä ratkaisuista liittyy Cantojen monikielisyyteen, multilingualismiin. Koska Cantoissa on toistakymmentä eri kieltä, oli luontevinta kääntää suomeksi vain englanninkieliset osuudet (joita toki on valtaosa). Siitä periaatteesta kääntäjä sanoo lipsuneensa vain yhdessä iirinkielisessä sanassa.
Teoksen epilogiin sisältyy seikkaperäinen luku ”Ezra Pound ja Suomi”, jossa Aronpuro käy läpi kaikki Poundia koskevat suomenkieliset kirjoitukset muun muassa kulttuuri- ja aikakausijulkaisuissa. Siinä on mukana itsekin havaitsemani epäkohta: Wikipedian artikkeli Ezra Pound kaipaisi faktantarkistusta.
Runousoppi
Poundin runousoppi on niin syvärakenteinen tarkastelutapa, että siitä on vaikea lyhyesti kirjoittaa. Yritän kuitenkin pelkistää jotain, mitä olen saanut irti paitsi Aronpuron Pisan Cantojen Epilogista ja Lukemisen aakkosten käännöksestä, myös Carroll F. Terrellin teoksesta Companion to The Cantos of Ezra Pound (1993).
”Kirjallisuus on merkityksillä ladattua kieltä.” Tämä merkitys on energiaa ja tunnetta.
”Tunneperäinen voima synnyttää kuvan” ja ”kuva ei ole idea”.
Nämä lauseet pelkistävät imagismin, ja myös vortisismin keskeisen sanottavan. Imagismi ja vortisismi ovat Poundin käyttämiä runousopillisia suuntautumistermejä.
Runoa ei voi kunnolla kirjoittaa ilman tarvetta, joka syntyy jossain todella eletyssä tilanteessa. Henkilökohtaisesti havaittu tapahtuma voi olla runon juuri eli syntykohta. Pound ohjeistaa jatkuvasti, että on pysyttävä irti kuvittelusta. Hän vaatii hyvältä runolta faktiivisuutta, tiiviyttä (jokaisella sanalla on tärkeä tehtävä runossa) ja melodisuutta eli musikaalisuuden ensisijaisuutta tekstin etenemisessä.
Fakta tarkoittaa oikeasti koettua näkömielikuvaa (tai muuta aistimushetkeä), ei todistettua asiaa. Se viittaa sellaiseen yllykkeeseen, jolla on takanaan energiaa ja samalla tunnelatausta. Kirjallisuudeksi se syntyy kuitenkin vasta musikaalisuuden kautta.
Pound viittaa myös Lukemisen aakkosissa siihen, että näitä tunnevaikutuksia on syytä virkistää jo käytettyihin sanoihin liittyvillä sanoilla tai lauseilla. Tämän voisi tulkita metonymisenä (myöhemmän tutkimuksen termi) metodina laajentaa sanarihmastojen ja -verkostojen kautta synnytettävää kokonaiskuvaa.
On ehkä väärin pyrkiä kuvaamaan yhtenäistä Poundin runousoppia, sillä nuorena 24-vuotiaana runoilijana hän kirjoitti artikkelissa The Spirit of Romance runouden olevan ”eräänlaista nerokasta matematiikkaa”, joka käsittelee ”inhimillisten tunteiden yhtälöitä”.
Presentationismi ja ideogrammaattinen menetelmä
Presentationismissa runotekstin tulee ilmetä sellaisenaan niin elävänä, ettei sitä voi erottaa vastaavasta kuvasta. Tästä liki mahdottomalta tuntuvasta vaatimuksesta Aronpuro kirjoittaa oivaltavasti valikoiden kielifilosofisia huomautuksia niin Jacques Derridalta, Charles S. Peirceltä kuin Gilles Deleuzelta.
Muutenkin suurenmoisen Epilogin referointia on vaikea tehdä, koska se on läpikotaisin kiinnostava. Lukekoon jokainen sen kokonaisena kirjasta.
Mielenkiintoinen polku kielen perusluontoon löytyy suomen kielen tutkimuksesta arbitraarisen synnyn suhteen. Suomen kieli on niin deskriptiivisyyttä täynnä, eikä yksistään sanavartaloiden osalta vaan affektiivisella luovuudella, että sattumanvaraisuuteen perustuva kielensyntyteoria näyttää mahdottomalta (huomauttaneet mm. Paavo Ravila ja Hannu Okkonen).
Ideogrammaattinen menetelmä oli Poundin pyrkimys tehdä kielestä tieteellisen tarkkaa ja siten sanojen merkityksistä lukittuja. Tähän Pound sai innoituksen taidehistorioitsija Ernest Fenellosan kirjoituksista.
Vanhaksi asti Pound pysyi käsityksessä kielen täsmällisyyden tärkeydestä, abstraktisuuden välttämisestä runoudessa sekä vaatimuksessa runouden tarpeellisuudesta saada valtaa politiikassa.
Kungfutselaisuus ja Pound
Poundin perehtyminen kiinan kieleen ja filosofiaan on ollut ilmeisen rohkeaa ja sinnikästä. Hänen vaimonsa Dorothea Shakespeare oli opiskellut kiinaa jo kauan ennen pariskunnan tutustumista. Pound aloitti kiinalaisen filosofian lukemisen ranskan- ja englanninkielisistä käännöksistä, mutta ryhtyi pian paneutumaan alkukieleen.
Pian runoilija näki kiinan kielessä ja filosofiassa pelastuksen länsimaiselle kulttuurin rappiotilalle.
Pound tulkitsi Kungfutsen filosofian ytimenä ”riippuvuuden itsestä” eli ymmärsi siinä mahdollisuuden liberalisoida länsi yksilön oikeuksia kunnioittavaksi. Kungfutsen oppiin tutustuminen oli hänelle ratkaiseva sysäys myös kielen tehtävän määrittämiseen. Hän tulkitsi Zheng Ming -opin niin, että olemassaolon perusta on olemassa ennen kieltä ja että kielen tehtävä on nimetä tarkasti asiat. Sen jälkeen on pidettävä huolta kielen täsmällisyydestä. Pound näki runouden olevan tässä tehtävässä tärkeässä roolissa, koska runo oli hänen mukaansa matemaattisesti tarkin operoija.
Pound oikeastaan löysi kiinan filosofiasta kielen merkityksellisyyden. Huvittavana mainintana tästä on viite, että runoilijaystävä T. S. Eliot sanoi ”Poundin keksineen Kiinan”. Likikään kaikki tutkijat eivät ole olleet vakuuttuneita Poundin käännöksistä ja kannanotoista kiinalaiseen ajatteluun. Päinvastoin häntä on arvosteltu siitä, että hän teki kiinasta suunnilleen mitä halusi.
Pound väitti, että Zheng Mingin toteutumattomuus eli tekojen ja kielen kohtaamattomuus on syynä kaikkiin sosiaalisiin ongelmiin ja korruptioon. Hän oli mukana nuorena liikkeessä nimeltä ”Sanojen vallankumous”, jonka tarkoituksena oli korjata kieli.
Parhaiten Poundin mielestä kieltä olivat toteuttaneet provencelaiset trubaduurirunoilijat ja Dante, jonka hän näki visionäärisenä mestarina. Toinen mestari ”Francois Villon kirjoitti tosia säkeitä, koska eli ne, Dante, koska näki ne”.
En malta olla huomauttamatta, koska luen juuri Baruch Spinozan pääteosta Etiikka, että tällä filosofilla on jako intuitioon ja järkeen (ratio) hyvin samantapainen kuin Poundilla visioon ja tietoon.
Elävän perinteen löytäminen Kiinasta oli Poundille loppuun asti tärkeää, vaikka usko sen parantavaan vaikutukseen hiipui. Hänellä oli kuitenkin toisenlaisiakin vanhoja tekstejä, joista ammentaa voimaa.
Pound ja uusplatonismi
Jos kiinalainen ajattelu ja nimenomaan kungfutselaisuus tarjosi Poundille ajattelupohjaa sosiaalisen ja eettisen lähestymistavan alueella, niin psykoesoteerisella puolella hänen suosikkinsa oli myöhäiskreikkalainen Plotinos, jota pidetään uusplatonismin perustajana.
Aronpuro viittaa hollantilaiseen Peter Liebregtsiin (Ezra Pound and Neoplatonism, 2010), joka etsi syitä Poundin kiinnostukseen Plotinoksen filosofiasta. Plotinoksen pääteos Enneads esittää maailman kokonaisuutena, jossa henki, sielu ja ruumis toteutuvat reaalimaailman osina, eikä tässä filosofiassa ole uskonnollista kilvoittelua tuonpuoleista kohti. Ihminen on jo henkisellä tasolla olemassa, hänen tehtävänsä on tulla siitä tietoiseksi.
Plotinoksen avainkäsite nuus on Ykseyden kuva, samalla näky ja valo. ”Oleva, jossa ei ole osia, voi tuntea itsensä.” Paitsi buddhalaisuutta, lähenee uusplatonismi kungfutselaisuutta, juuri valon ja näyn käsitteiden muodossa. Plotinoksen estetiikka on tunnettu kauneuden käsitteen laajentamisen osalta. Kauneutta ja rumuutta ei hänen näkemyksessään voi erottaa toisistaan, koska ne ovat samaa ykseyttä.
Ekonomia
Poundilla oli erityisen voimakas suhde rahaan, sillä hän miltei vihasi sitä. Hän piti maailman kaikkien ongelmien syvimpänä syynä ihmisten rahanhimoa. Liekö sillä merkitystä, että hänen isänsä oli pankkialalla.
Nuorena Pound tutustui ja omaksui skotlantilaisen C.H. Douglasin social credit -ajattelun, jonka mukaan kehittyi sittemmin Sayn laki: ”Tarjonta luo oman tarpeensa.”
Sosiaalisen ekonomian mukaan korko ja voitto olivat ne kritisoitavat elementit, joihin Poundin vilkkaassa muutoksessa oleva talousajattelu nojasi. Hän jopa väitti puhuvansa Stalinin 20 minuutissa ympäri siinä asiassa, ettei tuotantovälineitä kannata ottaa valtion haltuun; antaa vain ihmisten tehdä mitä haluavat ja myydä tuotteitaan. Vain korko pitäisi kieltää. Myös taloudelliseen voittoon Pound suuntasi kritiikkiään jopa runollisesti (Canto 38, 190): ”Ostovoima ei voi koskaan / (nykysysteemissä) kuroa kiinni/ hintoja kokonaisuudessaan.”
Erillisen teoksen The ABC of Economics Pound kirjoitti vuonna 1933. Siinä hän kritisoi ”pääomaa oikeutena toisen työhön”. Hän erotti pääoman omaisuudesta ja yllytti hyökkäämään pääoman ylimitoitettuja oikeuksia vastaan. Kääntyen anarkistiseksi talousmieheksi hän näki myös verojen kannon turhana.
Politiikka
Mussolinin ihailu johti Poundin fasistisiin yhteyksiin, joista häntä sodan jälkeen syytettiin. Näkyvän fasismin kannattamisen takia häntä pidettiin vankeudessa Pisassa, jossa käsiteltävänä olevan teoksen suomennetut Cantot kirjoitettiin.
Yksinkertaiset vastaukset suuriin kysymyksiin kiehtoivat Poundia, fasismin selkeys veti häntä puoleensa ja sai hänet uskomaan sen maailmaa parantaviin mahdollisuuksiin. Pound myös tunsi saavansa arvostusta fasistiselta rintamalta ja piti itseään kansallissosialistien ”hovirunoilijana”. Hän hyväksyi Mussolinin hyökkäyksen Etiopiaan 1935, käytti itse vielä vuonna 1943 karkeaa kieltä radiossa amerikkalaisia ja juutalaisia vastaan, mutta ei ollut selvillä keskitysleireistä.
Oltuaan jo pitkään vapautettuna vankeudesta hän myönsi häntä haastatelleelle runoilija Allen Ginsbergille tehneensä harharetken fasismiin ja antisemistismiin.
”Ego Scriptor”
Eräs Ezra Poundin omintakeisen ajattelun avainsanoja on ”energia”. Sitä hän toivoi elämään, taiteeseen, kirjallisuuteen sekä politiikkaan. ”Rahalla ei ole energiaa”, hän kirjoittaa jossain esseessään. Hän taisi vihata talousmiehiä ja taloutta, kuten rahaa. Valtiomiehiltä hän edellytti sivistystä, muun muassa Danten, Homeroksen ja Voltairen teoksien tuntemusta.
Aronpuro arvelee, että Pound olisi voinut välttää hurahtamisensa nationalistiseen ideologiaan, jos hän olisi lukenut uudestaan nuoruudenesseetään Provincialism of Enemy (Nurkkakuntaisuus, vihollinen). Oli miten oli, esseessä hyökätään kaikkea eristäytynyttä tietämättömyyttä vastaan varsin nykyhumanistiseen henkeen. Samassa kirjoituksessa kritisoidaan ihmisen halua ”hallita toisten kansojen tekemiä valintoja”.
Ihanteenaan runoudessa hän piti kertovaa ja historiallista, mutta selkeisiin aistimuksellisiin kuviin perustuvaa, polveilevaa lyriikkaa. On sanottu hänen lähestyneen kollaasitekniikkaa. Aronpuro lainaa filosofi Marjorie Perloffia: Pound meni ”eristäytyneen lyyrisen runon, soljuvan puheen säteilevän loiston, kristalloituneen tunteen ruumillistuman taakse”. Tällä tavalla hän pyrki laajempaan muotoon ja yhdistämään useampia tasoja.
Arvioijan epilogi
Tämä kirjoitus on suurelta osin Kari Aronpuron Pisan Cantojen Epilogin referointia. Artikkelin pohjaksi olen lukenut toki muitakin tekstejä, Terrelliä, esseitä Plotinoksesta, Poundin Lukemisen aakkosia ynnä muita pätkiä kääntäjän laajan lähdeluettelon innostamana.
Teoksen äärimmäisen huolellinen Huomautuksia-osasto on ollut kirjoittamiseni ohjenuorana ja ymmärtämisen edellytyksenä. Varsinaisiin Cantojen analysointiin ei minulla ole kykyjä, ja kääntäjä on sitä ansiokkaasti Huomautuksissaan tehnyt.
Voin vain kuvitella, miten Pisan Cantot poikkeavat muista Cantoista, ei vain ajankohtansa traagisista syistä, vaan siinä, että ne on kirjoitettu vankeudessa, jossa tämä ”näkömielikuvien imagisti” joutui tyytymään varsin vaihtumattomiin visuaalisiin olosuhteisiin.
Erkki Kiviniemi
