Lusun huumeperintö – arviossa Satu Krautsukin ja Sini Ahlqvistin Pirihautausmaa

Kuvat: Petri Mulari / Docendo

Satu Krautsuk (s. 1978), Sini Ahlqvist (s. 1987) ja Jesse Mäntysalo (s. 1990) julkaisivat vuonna 2022 kirjan Kotkan seudun tunnetuimmasta huumeparonista Osmo ”Lusu” Ahlqvistista, joka oli myös Sini Ahlqvistin isä (Lusu – Rikollispomon kaksoiselämä; Docendo / CrimeTime). Edes Lusun omat lapset eivät tienneet isänsä olevan huumerikollinen. Se selvisi heille vasta vuonna 1995 tapahtuneen murhan jälkeen.

Nyt Ylen toimittajana työskentelevä Krautsuk ja psykiatrinen sairaanhoitaja Ahlqvist ovat kirjoittaneet Lusulle jatkoa, tietokirjan nimeltä Pirihautausmaa (Docendo / CrimeTime, 2025), joka kertoo huumeiden rantautumisesta Suomeen, etenkin Kotkaan ja Haminaan.

Lusun kuoleman jälkeen 1990-luvun loppupuolella huumeiden salakuljetus ei suinkaan tyrehtynyt, vaan Kymenlaaksoon virtasi edelleen erityisesti amfetamiinia, jonka käyttö tappoi nuoria. Ruotsissa käytettiin kokaiinia, Venäjällä heroiinia, mutta Suomessa suosittiin piriä. Opioidikorvaushoitokaan ei parantanut tilannetta, päinvastoin. Osa nuorista teki itsemurhan, osa otti yliannostuksen vahingossa, osa kuoli huumeväkivallan seurauksena usein puukotettuina tai ammuttuina. He eivät yleensä olleet onnellisten perheiden lapsia.

Pirihautausmaa kattaa Kymenlaakson huumehistoriaa 1980-luvulta aina tähän päivään asti. Mukana on myös entisten käyttäjien omia kertomuksia, jotka ovat sekä järkyttäviä että pelottavia ja samalla koko kirjan koskettavinta antia. Niistä tulee hyvin ilmi huumeiden käytön karuus ja tilanteen toivottomuus.

* *

Teoksessa liikutaan itselleni tutussa ajankuvassa, murteessa ja miljöössä, sillä olen elänyt nuoruuteni 1990-luvun Kotkassa. Sen vuoksi tapahtumapaikkoihin, tapahtumien kuvauksiin ja tunnelmiin oli helppo samaistua. Lukukokemukseni olikin siitä syystä melko nostalginen, vaikka aihe on hyvin surullinen ja rankka. Silti hymyilytti lukea esimerkiksi Punaisesta talosta, jonka ohi ajoin usein autolla. Punaisista tiilistä rakennettu kerrostalo oli todellisuudessa bordelli, jonne naisia noudettiin Venäjältä linja-autolasteittain. Muistan, kuinka talon ikkunoita pidettiin kesäkuumalla auki ja ikkunassa saattoi nähdä ilotytön tupakalla.

”13-vuotiaina me kuultiin, kun aikuiset puhuivat kännipäissään jostain punaisesta talosta. Sieltä sai kuulemma kaikenlaista ja myös viinaa. Yhtenä viikonloppuna me lähdettiin porukalla talolle ja koputettiin oveen. Mukana oli enimmäkseen poikia, mutta muutamia tyttöjäkin. Iso portsari laski meidät sisään. Näky oli meidän ikäisille aika jännä, kun siellä pyöri alastomia naisia römpsät levällään.”

Kuvaukset Kotkan satamasta ja paperiteollisuudesta paperitehtaineen, Meripäivät, Liiton lenkki, Tampsan tanssilava, Viipuri-kortit ja M/S Kristina Reginan Leningradin risteilyt palauttivat mieleen jo unohtuneita muistoja. Itselleni teoksen alkupuoli tuntuikin mielenkiintoisemmalta kuin loppupuolen huumekauppojen kiemurat. Niissä oli paikoin vaikea pysytellä perässä, kun henkilöt, paikkakunnat ja huumepaketit vaihtuivat tiuhaan. Inhimilliset kokemukset kiinnostivat enemmän.

”Piriä kokeilin ekan kerran 15-vuotiaana Kotkan Hesburgerin vessassa, kun yksi 13-vuotias tyttö laittoi mulle annoksen juoman sekaan. Sitä myi Kotkassa yks alaikäinen jätkä.”

”Saatoin syödä 70 diapamii päivässä. En ajatellut muita ihmisiä vaan pelkästään sitä, mistä saan ainetta. Oli se sit mitä tahansa päihdyttävää, edes kannabista.

 

Tein kotona piriannoksia klikkikuppeihin eikä mulla ollu ku patja kämpän lattialla. Sit jos oli viimiset pirit menossa ja lusikka horjahti, niin imin sitä ainetta sen saatanan paskasen ruiskun kaa lattiasta, että sain sen vedettyä.”

* *

Kirjan varsinaisen kerronnan kieli on toimittajamaisen toteavaa, paikoin jopa puhekielenomaista esimerkiksi silloin, kun puhuttiin roudaamisesta, maijoista tai putkasta ynnä muusta. Kaunokirjallista lyyrisyyttä teoksesta on turha etsiä. Myös asiantuntijahaastattelujen litterointi paistaa tekstistä hienoisesti läpi, niiden osalta kieltä olisi voinut vielä hioa. Lisäksi monet tarinoista etenevät niin nopeasti, että välillä johonkin tapaukseen olisi voinut pysähtyä pidemmäksi aikaa ja käsitellä sen syvemmin. Nopea eteneminen tekee tapahtumista paikoin poukkoilevia ja rakenteesta rikkonaista.

Pienistä puutteistaan huolimatta teos kuvaa kattavasti sitä, miten huumeongelma Kymenlaaksossa on syntynyt, kehittynyt ja miten sitä on yritetty korjata, usein huonolla menestyksellä. Tärkeintä on kuitenkin se, että Pirihautausmaa antaa äänen huumeiden jalkoihin jääneille ihmiskohtaloille. Onneksi jokunen heistä sentään selvisi hengissä.

Kati-Annika Ansas

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua