Löytölapsen tie ruhtinaiden salien kautta inkvisition käsiin – arviossa Karl Ristikivin Noitarovio

Karl Ristikivi. Kuvat: Lector Kustannus

Karl Ristikivi: Noitarovio. Alkuteos: Nõiduse õpilane (1967). Suomentanut Antti Salo. Lector Kustannus, 2025. 310 sivua.

Noitarovio (Lector, 2025) on perinteiseen, mutta samalla persoonalliseen tyyliin kirjoitettu historiallinen romaani. Ajan ja tapahtumapaikkojen kuvaus on historiallisesti tarkkaa ja osaavaa myös nykylukijan silmin ja perustiedoin. Fiktiota kirjassa edustavat niin sen päähenkilö kuin monet tarinalle oleelliset sivuhenkilöt.

Tapahtumien ajaksi ja paikaksi kirjailija Karl Ristikivi on valinnut 1400-luvun alun Keski-Euroopan. Eletään keskiajan loppua ja renessanssin vuosien alkua. Kirkon ote hallitsijoista ja kansasta on edelleen luja, mutta pinnan alla väreilee ja kuohahtelee. Tietoa etsitään yhä useammin myös muualta kuin Raamatusta ja antiikin ajan kirjoituksista. Teoksen päähenkilön Johannes Faberin sanoin:

”Kuitenkin minusta jo tuolloin tuntui, etteivät kaikki ihmiskehon ja ylipäätään luonnon salaisuudet voi löytyä vanhoista kirjoista, jotka oli kirjoitettu yli tuhat vuotta sitten. Miksi juuri silloin olisi elänyt niin viisaita miehiä, että he tiesivät kaiken, ja meillä ei olisi heidän viisauksiinsa mitään lisättävää?”

Teos kutsuu Faberin tiedonjanoisen persoonan kautta pohtimaan maailmankuvien ja -käsitysten moninaisuutta ja yhteyttä politiikkaan ja vallankäyttöön ja edelleen ihmisten arkeen. Ja koska Faber on tiedemies ja lääkäri, voi romaania lukea nimenomaan myös tiedon käsitteen ja tiedon kriteerien murroksen kaunokirjallisena analyysinä.

Samalla Noitarovio on myös seikkailuromaani ja päähenkilönsä elämäkerta. Tarinan värikylläisyys ja uskottavuus syntyvät pitkälti juuri Faberin, lapsuudennimeltään Jehuda ben Esra, elämänpolun ja -tapahtumien tarkasta kuvailusta. Matkaa lapsuudesta inkvisition kouriin töyssyttävien sattumusten ja käänteiden määrä on suuri ja laatu osin taianomainen. Mistään nykyään niin suositusta maagisesta realismista ei silti ole kyse. Noituus, magia, uskonto ja ihmeet vain olivat suorastaan elimellinen osa keskiaikaisen ihmisen arkea ja tapahtumien selitysperustaa,

Ja Faber – olkoonkin, että oli yliopistomies ja lääkäri – luki myös hän kohtaloaan tähtikartoista ja teki kokeitaan alkemistinä, jos kohta muutakin tavoitteinaan kuin perinteinen kullan ja viisastenkiven esiintislaus. Ristikivi välttää näin anakronismit ja liioittelun. Johannes Faber, alias Hans Schmidt, alias Jan Kovar, alias Jehuda ben Esra on tunnistettavan ja juurevan uskottavasti yksi kirjan keskiaikaa elävistä ihmisistä, ei juuri enempää, eikä vähempääkään.

* *

Noitarovion juoni on näennäisen yksinkertainen. Kaksi miestä (ja kirjuri), tarinan(sa) kertoja ja hänen kuulijansa. Kertoja, Johannes Faber, aloittaa aivan alusta, jopa kauempaa menneestä kuin itse omakohtaisesti muistaa, ja kuulija kuuntelee, satunnaisesti myös kyselee, ohjailee tarvittaessa takaisin asiaan. Kyse ei kuitenkaan ole kuulustelusta, vaan mahdollisuudesta kertoa kaikki omin sanoin, omalla tavalla ja ilman roolipaineiden asettamia rajoituksia.

Kuulustelu on pidetty jo aiemmin, ja tuomio kuulutettu. Mutta sillä kaikella ei juuri ole ollut tekemistä totuuden kanssa, tai jos olikin, vain jonkinlaisen virallisen totuuden (vertaa nykyiset autoritaariset ja diktatuuriset maat). Ristikivin teos ja sen päähenkilön elämä ovat muutenkin täynnä toisistaan poikkeavia totuuksia. On eri uskontojen edustamia totuuksia ja orastavan luonnontieteen löytämiä totuuksia, on yksilöiden kokemuksellinen tieto ja siihen liittyvät totuudet. Tilanne on muuten samantyyppinen kuin yhä tänään, erona ehkä vain kokemusmaailmamme mullistanut, valistuksesta asti kiihtynyt Entzauberung, taian ja lumouksen siivoutuminen ajattelustamme ja maailmankäsityksestämme.

* *

Ristikivi kirjoitti Noitarovion jo 1960-luvulla, ja se näkyy ja tuntuu tyyliseikoissa, vaikka käännöstyön tulos on kelpo nykysuomea. Pitkähkö ja kronologisesti etenevä kertomus ei juuri sisällä nykypäivän jännityskirjallisuuden – sitäkin Noitarovio siis on – kikkoja: rajuja rytminvaihdoksia, täyskäännöksiä, siirtymiä, takaa-ajoja tai verisiä yksityiskohtia. Minä en niitä kaivannutkaan, jonkun muun kohdalla voi olla toisin.

Kolmesataa sivua satunnaisesti keskeytettyä monologia voi olla jollekin liikaa, olkoonkin, että tarina kulkee ja päähenkilön elämästä ei väriä puutu. Kuitenkin, juuri tuo väri ja sen taidokas ja uskottava käyttö vienevät sittenkin useimmat mukanaan. Ristikivi osaa tarinankerronnan, osaa yhdistää faktat fiktioon, aloittaa uteliaisuutta herättävästi, lopettaa sopivan salamyhkäisesti. Mikä tai kuka roviolla lopulta paloi? Tuskin ainakaan totuus, sillä kuten sananlasku sanoo: ”Totuus ei pala tulessakaan”.

”Ja sitten sen näkivät kaikki taivasta tarkastelevat. Enää ei katsottu sitä mitä oli tultu näkemään, roviota ja sen sytyttämistä. Pilvet hajosivat hetkeksi juuri siitä kohtaa, missä auringon piti olla, mutta auringon paikalla he näkivät jotain, mikä muistutti kuunsirppiä. Sekin silmin nähden kapeni, kunnes katosi taas pilvien taakse. Sitten tuli pimeys.”

Jos kustantaja olisi aikoinaan halunnut kokonaisuutta tiivistää, toivottavasti hän olisi pyytänyt Ristikiviä poistamaan muusta materiaalista hieman irrallisen seikkailun Transilvaniaan. Ja kyllä, tuosta seikkailusta ei puutu kreiviä – tässä tapauksessa kreivi von Drachenheim – eikä hänen linnaansa salaperäisine, vampyyreihin viittaavine tapahtumineen. Toisaalta, ei Transilvaniassa pistäytyminen kirjaa pilaa. Ehkäpä Ristikivi vain halusi vähän irrotella kesken kirjoittamistyönsä, ja saihan Draculan hahmo nimensä ja innoitusta nimenomaan juuri 1400-luvulla eläneestä Valakian ruhtinas Vlad Seivästäjästä, joka tunnettiin myös nimellä Vlad Dracula. Luultavasti olisin itsekin kustannustoimittajan roolissa jäänyt empimään punakynäni kanssa.

* *

Noitarovio on hyvä historiallinen romaani, mutta sen aaltopituudelle pääseminen edellyttää mukaan tempautumista, ennakkoluulottomuutta ja tarkkaavaisuutta. Ilman sitä lukijan voi olla vaikea nauttia Ristikivin monikerroksisesta kuvauksesta, jossa kulkevat kylki kyljessä ja yhteen punoutuneina loimilankoina hiljainen huumori, teräväkatseinen ihmiskuvaus ja hitaan historiallisen muutoksen todistus.

Virolainen Ristikivi (1912–1977) pakeni toisen maailmansodan aikaista neuvostomiehitystä Suomen kautta Ruotsiin, minne jäi asumaan loppuiäkseen. Ristikivin tuotanto sisältää niin modernistisia kuin historiallisia romaaneja sekä runoutta ja lastenkirjoja. Hänen opus magnuminaan pidetään yleensä vuonna 1953 ilmestynyttä, virolaisen modernismin merkkiteosta Hingede öö (Sielujen yö, Enostone, 2022). Edellä mainittujen lisäksi Ristikiviltä on suomennettu esimerkiksi historiallinen romaani Rooman-päiväkirja (Enostone, 2024; lue arvio) ja runokokoelma Ihmisen matka (Pohjoinen, 1998).

Kari Heino

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua