Löydä sisäinen aktivistisi – arviossa Rutger Bregmanin Moraalinen kunnianhimo

Kuvat: Atena / Frank Ruiter

”Joka ei tiedä totuutta, on tietämätön; mutta joka tietää ja kieltää sen, on rikollinen.”

Tämä kirjailija Bertolt Brechtin (1898–1956) ajatus nousi mieleeni alankomaalaisen historioitsijan ja menestyskirjailijan Rutger Bregmanin (s. 1988) uusinta teosta Moraalinen kunnianhimo (suom. Mari Janatuinen; Atena, 2024) lukiessani.  

Maailma näyttää olevan kuilun reunalla. Ilmastonmuutos, Gaza, Ukraina, eriarvoisuus, militarismi, disinformaatio, politiikan mureneminen… Samaan aikaan julkisuus on muuttunut usein absurdiksi. Todellisuus satirisoi itsensä ja uhkaa tehdä satiirikoista työttömiä.  

Reaalimaailmaan vaikuttaminen on korvautunut symbolisilla kamppailuilla ja esityksillä. Politiikan tutkija Johanna Vuorelma kirjoittaa Ylen kolumnissaan Ilmastopuhe ei oikeasti vaikuta yhtään mihinkään kuinka symbolinen todellisuus (julkinen ilmastopuhe) ja materiaalinen todellisuus (konkreettinen todellisuus) ovat erkaantuneet omiksi maailmoikseen. Poliitikkojen jämäkänkin oloiset puheenvuorot pauhaavat omassa todellisuudessaan. 

Tässä todellisuuden skitsofreniassa erilaisten suoran toiminnan kansalaisliikkeiden nousu on mitä luonnollisinta. Myös Rutger Bregmanin konkreettiseen toimintaan tähtäävä filosofia kuroo osaltaan umpeen puheiden ja tekojen välistä kuilua. 

Kirjailijan edellinen teos Hyvän historia: ihmiskunta uudessa valossa (Atena, 2020; lue Sari Passaron arvio täältä) kuvasi ihmisyyden myönteisiä puolia. Luin vetävästi kirjoitetun teoksen innostuneena sen ilmestyttyä.

Kirjaa oli kuitenkin luettu myös vahvasti ylitulkiten, mikä oli kirjailijalle järkytys: ”Sosiaalisessa mediassa liikkui kuvia vaikuttajista, jotka lukivat kirjaani rannalla ja riemuitsivat, kuinka mahtavasti kaikki menee, eikä synkistä maailmantapahtumista tarvitse piitata”, on Bregman todennut Tommi Melenderin videoyhteydellä tekemässä haastattelussa New Yorkista (Suomen Kuvalehti, 4.10. 2024). Olenko luonut hirviön, kirjailija mietti.  

Kirjailija on kuvannut uusinta teostaan vastareaktioksi Hyvän historian hymistelevään vastaanottoon. Moraalinen kunnianhimo ei tarjoakaan lukijalle mahdollisuutta oloutua ”hyvään fiilikseen”, vaan elämäntavan haastamista ja kylmää terästä.  

Silti kirjan voi lukea Hyvän historian jatko-osana, kannustuksena hyvän tekemiseen. Myös kirjailijan varhaisempi teos Ilmaista rahaa kaikille (2018) oli maailmanparannuksen asialla perustulon ja 15 tunnin työviikon ideoineen. 

Moraalinen kunnianhimo (2024) on ulkoasultaan kuin self help -kirja, mutta sisällöltään ”aktivismin käsikirja aloittelijoille”. Bregman pyrkii vetoamaan erityisesti menestyviin uraohjuksiin (konsultit, pankkiirit, yritysjuristit), joilla on kunnianhimoa, mutta ei moraalisen kunnianhimon vaatimaa idealismia. Hän kirjoittaa luistavalla tyylillä ja rennolla otteella kuin jutustellen ja samalla haastavasti.  

* *

Jos business-kirjallisuus perinteisesti tarjoaa keinoja henkilökohtaisen vaurauden kartuttamiseen, Bregman kannustaa merkityksen löytämiseen maailman parantamisesta ja hyvän tekemisestä. Omahyväisyydeltä Bregman riisuu aseet: ”Et tee hyvää, koska olet hyvä ihminen, vaan sinusta tulee hyvä ihminen, kun teet hyvää.”   

Bregman kirjoittaa, että avain moraaliseen kunnianhimoon on oman toimintakynnyksen ylittäminen. Hän viittaa tutkija Cass Sunsteinin käsitteeseen ”zeroes”, ”nollat”. He ovat toiminnan pioneereja. Kun joku aloittaa, muiden on helpompi seurata.  

”Ykköset” (”ones”) puolestaan tarvitsevat mukaan yhden samanhenkisen, ”kakkoset” (”twos”) kaksi ja ”miljoonat” (”millions”) heräävät vasta, kun kadut ovat jo täynnä mieltään osoittavia. Yhteisössään arvostetut hahmot ovat aktiivisuuden ”supertartuttajia”.  

Esimerkin voima on arvokasta. Se innostaa myös muita ja madaltaa kynnystä osallistua. Suomessa Aki Kaurismäen, Martti Suosalon, Virpi Suutarin ja Anni Kytömäen kaltaiset kulttuurihahmot ovat antaneet nimensä ja panoksensa planeetan ekologisen kestävyyden puolesta.   

Bregman painottaa aktivismissa valintojen tekemisen välttämättömyyttä ja konkreettisia tuloksia. Usein se merkitsee kompromissien tekemistä. Hän kyseenalaistaa – taloustieteilijä Albert O. Hirschmaniin (1915–2012) nojautuen – ilmiötä, jota hän kutsuu edistyksellisten piirien suosimaksi ”synergian illuusioksi”, jossa kaikki ”hyvät asiat” on kytketty yhteen ja halutaan ratkaista samalla kertaa. 

”Juuri silloin, kun aikaa on vähän, esimerkiksi siksi että planeettamme lämpenee, on tehtävä uhrauksia. Kaikki-tai-ei-mitään-suhtautumisen riskinä on, että pelkkää pääpalkintoa tavoitellessaan joutuukin palaamaan kotiin tyhjin käsin.”

Ehkä näin, mutta toisaalta maailma ei pysähdy ja monet ongelmat ovat vahvasti kietoutuneet toisiinsa. 

* *

Erilaisten protestiliikkeiden määrä on kolminkertaistunut vuosina 2006–2020. Bregman pitää liikkeitä tärkeinä ja kunnioitusta herättävinä, mutta pitää lopulta saavutuksia liian vaatimattomina. Hän kaipaa maailmanparannukselta kovia tuloksia, ei pelkkiä hyviä aikeita.   

Sosiologi Zeynep Tufekciin viitaten hän kirjoittaa: ”Nykyinen protesti on useimmiten hetken mielijohde, välähdyksenomaisesti esiintyvää tuohtumusta, joka voi levitä hetkessä ympäri maailman.” Ehkä siten voi myös hiipua yhtä nopeasti.  

Bregmanin mukaan protestit kaipaavat intuition sijaan enemmän strategiaa. Menestyvän idealistin on fokusoitava toimintansa päämäärätietoisesti ja tarvittaessa tingittävä muusta: ”Jos heidän huolella muotoillut viiksikiehkuransa syövät heidän uskottavuuttaan, he tarttuvat partakoneeseen.” 

Rosa Parks (1913–2005), 42-vuotias musta ompelijatar, kieltäytyi istumapaikan antamisesta valkoihoisille Alabaman Montgomeryssä vuonna 1955. Itselleni oli uusi tieto, että tapahtumasta käynnistynyt bussiboikotti oli osa pitkään huolellisesti suunniteltua strategiaa. Rosa Parksia on pidetty hillittynä ompelijattarena, vaikka hän oli kokenut kansalaisoikeusliikkeen aktivisti.   

Bregman nostaa esiin lukuisia muita ihailemiaan hahmoja, keskeisimpänä brittiläinen orjuudenvastustaja Thomas Clarkson (1760–1846), jonka hahmo on taitavasti rakennettu esiintymään eri puolilla kirjaa. Filosofeista mukana on erityisesti australialainen filosofi Peter Singer (s. 1946), jonka käytännöllisen etiikan Bregman selvästi tunnistaa läheiseksi. 

Yksilöiden kautta Bregman virittää toivon mahdollisuutta. Hän siteeraa antropologi Margaret Meadia (1901–1978):

”Älä koskaan epäile, etteikö pieni joukko ajattelevia ja sitoutuneita kansalaisia voisi muuttaa maailmaa. Tosiasiassa maailmaa ei ole kukaan muu koskaan muuttanutkaan.”   

New Yorkiin perheensä kanssa muuttanut Rutger Bregman on itse pannut tuulemaan ja perustanut ystäviensä kanssa The School of Moral Ambition -liikkeen eli Moraalisen kunnianhimon koulun (moralambition.eu), jonka periaatteet mukailevat kirjan henkeä.  

* *

Ajat muuttuvat. Monet aiemmin normaaleina pidetyt käytännöt, kuten orjakauppa, olisivat nykyaikana rikollista barbariaa.  

Bregman listaa kuusi varoitusmerkkiä, joista tulevaisuudessa todennäköisesti tuomittavan käytännön tunnistaa:  

• 1) Olemme kuulleet jo pitkään, miksi se on väärin. 
• 2) Sanomme, että ”näin nyt vain on”. 
• 3) Väistelemme epämiellyttäviä faktoja.  
• 4) Teemme tämän tavan vastustajista naurunalaisia.  
• 5) Meidän on vaikeaa selittää tätä tapaa lapsillemme.  
• 6) Otaksumme, että tulevat sukupolvet pitävät sitä barbaarisena.  

Lista on hyvä yhteiskunnallisen keskustelun havainnoinnin ja itsereflektion väline. Esimerkkinä Bregman käyttää murroksessa olevaa suhtautumistamme eläimiin; hälytyskellot soivat joka kohdassa. Aiheesta onkin käynnissä jatkuva yhteiskunnallinen keskustelu. 

Kriittinen itsereflektio ei useinkaan ole erilaisten organisaatioiden vahvin puoli. Se on onnetonta erityisesti siksi, että se on kehittymisen este. Siksi oli miellyttävää lukea, että GiveWell-hyväntekeväisyysjärjestön verkkosivuilla on erikseen kohta ”Our Mistakes”, ”Virheemme”. On helppo yhtyä Bregmaniin, kun hän esittää, että käytäntö olisi tervetullut kaikissa organisaatioissa.  

Globaalin viestinnän myötä meistä jokainen on kytketty maailmanlaajuisiin ongelmiin. Suurin osa politiikan seuraamisesta median välityksellä on Bregmanin mukaan kuitenkin lähinnä viihdettä. Politiikka kotisohvalla harjoitettuna penkkiurheiluna on laadullisesti eri maailma kuin se, minkä puolesta on valmis toimimaan.  

Jokaisella on lähiympäristössään merkityksellinen arkensa elettävänä. Evoluutiopsykologi Robin Dunbarin (s. 1947) määrittämän ”Dunbarin luvun” mukaan ihmisen sosiaalisten suhteiden kognitiivinen raja, kapasiteetti on keskimäärin 150 ihmistä. Evoluutiobiologi Rob Brooks puolestaan toteaa Yle Areenassa katsottavissa olevassa Prisma-dokumentissa Ihmissuhteet ja terveys (The Science of Relationships, 2022), että läheisten ihmisten määrä on huomattavasti pienempi, noin 5–20 ihmistä. 

Maailma tulee lähipiiriimme, mutta monisyisten yhteyksien hahmottaminen on haastavaa. Bregmanin toivomalle moraalisen kunnianhimon piirin laajentamiselle on ajassa myös vahvoja vastavirtauksia. Akatemiatutkija Timo Miettinen kirjoittaa uudessa kirjassaan Demokratian aika (2024), kuinka menneisyyden kaipuu, ”nostalginen populismi” on laajalle levinnyt reaktio maailman epävarmuuteen, uhkakuvien hahmottomuuteen ja riskien kasvuun. Nostalgiaan sulkeutuminen globaalien ongelmien edessä on esimerkki totuuden kieltämistä Brechtin alkusitaatissa tarkoittamassa mielessä. 

* *

Kirjan jälkisanoissa Rutger Bregman hieman armahtaa lukijaansa. Hän muistuttaa, että hyväntekijät ovat olleet ihmisiä muiden joukossa, eivät pyhimyksiä. Hän kirjoittaa: ”Älä muutenkaan anna liiallisen syyllisyyden ja synnintunnon ajaa itseäsi, vaan mieluummin innostuksen ja elämänilon.”  

Jälkisanat ovat tarpeetonta pehmoilua. Lähellä on, ettei kirjoittaja muistuta meitä riittävän unen, monipuolisesta ravinnon ja liikunnan tarpeesta. Luontevampi vaihtoehto olisi voinut olla limittää tekstiin pitkiin matkaa fragmentteja arjessa tärkeistä asioista ja tapahtumista.   

Rutger Bregmanin kirja on puhuttelevaa asiaa helposti lähestyttävässä muodossa. Siinä onnistuminen on suositeltavan populaarin tietokirjan tavaramerkki. Kirjan motoksi olisi sopinut elokuvaohjaaja Aki Kaurismäen vastaus alakoululaisten kysymykseen elämän tarkoituksesta Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä vuonna 1994: ”Elämän tarkoitus on hankkia luontoa ja ihmistä kunnioittava henkilökohtainen moraali ja sen jälkeen noudattaa sitä.”  

Jari Paavonheimo 

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua