Lisää anarkiaa ja nonsenseä! Arviossa Ville Hytösen Kuinka kirjoitan lastenkirjan

Kuva: Heli Sorjonen / Vastapaino

Ville Hytönen (s. 1982) on julkaissut uransa aikana jo kolmisenkymmentä lastenkirjaa. Hänen uusin teoksensa Kuinka kirjoitan lastenkirjan (ja puoli valtakuntaa) (Vastapaino, 2026) on opas lapsille kirjoittamisen maailmaan. Hytönen kertoo kirjoittaneensa sitä vuosia, osaksi itselleen, osaksi muille kirjailijoille, mutta erityisesti niille, jotka haluavat tehdä lastenkirjan.

Teoksessa käydään läpi lastenkirjallisuuden historiaa, esitellään tekstin rakenteita ja tyyliä sekä käsitellään ulkokirjallisia kysymyksiä, kuten kustantamista, flowta, blokkia ja kritiikkejä. Läpi tekstin kulkevat mukana myös isän ja pojan yhteiset hetket lastenkirjojen parissa.

”Olen lastenkirjailijana lähinnä fantastikko. Kirjoitan pääasiassa uusia maailmoja, jotka tuovat kuvitellun todellisuuden kautta esiin ihmiselämälle olennaisia asioita tasa-arvosta, suvaitsevaisuudesta, kaikkien kunnioittamisesta sekä erilaisten roolien ja valintojen hyväksymisestä. Hyvin harvoin kuvaan maailmaa sellaisena kuin sen koemme: arkisena todellisuuutena, jossa erilaiset ihmiset tekevät asioita.”

Hytösen mukaan kirjailijan täytyy ”tuntea maastonsa, jotta hän osaa viljellä sitä”. Koska kirjoittaminen rakentuu aina jo kirjoitetun päälle, on tiedettävä mitä, miten ja miksi on aikaisemmin tehty. Ensin on hallittava perinne, jotta sitä voi rikkoa.

”Kaiken ajattelun ja kirjoittamisen pohjana on laaja yleissivistys. Kirjailijan on tunnettava kirjallista historiaa, eri tapoja tehdä, erilaisia lajeja, tyylisuuntia ja kyettävä myös varioimaan niitä. Voidaan ajatella, että lukematon ihminen on huonoa keskusteluseuraa, mutta hänen tekstinsä on sitäkin huonompaa.”

* *

Varsinainen lastenkirjallisuus syntyi 1700-luvulla, jolloin kirjoissa korostettiin yleviä arvoja ja hyviä käytöstapoja. Aikaisemmin keskiajalla suosittiin faabeleita ja 1600-luvulla satukokoelmia. Alun perin aikuisille suunnatut sadut saattoivat olla hyvinkin väkivaltaisia ja raakoja. Tuhkimo oli ennen Grimmin veljesten satuihin päätymistään kiinalaisen luolakansan asukki, Lumikki esimerkiksi vienankarjalainen Lumisirkku tai italialainen Nuori orja, ja taiwanilaisen Punahilkan pikkusisarukset taas söi tiikeri.

Kotimaisen lastenkirjallisuuden historiasta Hytönen nostaa vahvasti esiin Zacharias Topeliuksen (1818–1898). Topeliaanisen kansallisromantiikan myötä käsitys lapsista pikkuaikuisina ja pelkkänä työvoimana muuttui lapsenomaisempaan suuntaan. Anni Swanin satujen unenomainen maisema puolestaan toimi pohjana 1980-luvun satufantasioille.

Lastenkirjallisuuden suurimpana ongelmana Hytönen näkee sen, että se on pääosin aikuisten kirjoittamaa, jolloin lastenkulttuurista tehdään sellaista kuin aikuiset haluaisivat sen olevan. Lapsille kirjoittaminen vaatii kuitenkin lapsen näkökulman ymmärtämistä, oman sisäisen lapsensa löytämistä. Lisäksi lastenkirjailijaan suhtaudutaan usein alentuvasti, ikään kuin lapsille kirjoittava olisi jotenkin ei-vakavastiotettava leikkikirjailija verrattuna oikeaan romaanikirjailijaan. Lastenkirja ei kuitenkaan ole mikään kevytversio aikuisten kirjasta, vaan oma taiteenlajinsa, joka vaatii yhtälailla ammattitaitoa.

”Siinä missä eläinfaabelin perusrakenteita noudattamalla voidaan tehdä ulkoisesti lastenkirjamuotoinen teos, yhtä lailla voidaan rakentaa romaani autonkorjausoppaan mukaan. Silloin jää puuttumaan jotain, joka tekee kirjallisuudesta kirjallisuutta. Lastenkirjassa olennaisinta on tekijän herkkyys samaistua lapseen.”

Hytönen painottaa erityisesti lukemisen tärkeyttä kirjoittamisessa. Hän toteaa jopa, että mitä vähemmän lukeneisuutta henkilöllä on, sen haljumpaa ja tasapaksumpaa on hänen tekstinsä rytmi.

”Harrastajakirjoittajien suusta saattaa joskus kuulla esimerkiksi seuraavaa: ’En lue muiden tekstejä, jotta en saisi vaikutteita.’ Tämä on tietysti roskaa. En tunne yhtään hyvää kirjailijaa, joka ei lukisi paljon, ja tunnen sentään suurimman osan suomalaisista ammattikirjailijoista.”

* *

Teoksessa lastenkirjaa lähestytään pitkälti lyriikan kautta johtuen Hytösen omasta runoilijataustasta. Lastenkirjan aloituksesta hän mainitsee, että se on kuin tirkistysaukko, joka ei saa olla liian selittävä. Hahmoista hänelle itselleen kiehtovin on Muumilaakson Mörkö. Muutenkin kaikkein omituisimmat ja persoonallisimmat hahmot ovat usein niitä kiinnostavimpia. Juoni taas on välttämätön paha, vähiten kiinnostava tekninen palanen. Sitä tässä teoksessa lähestytään lähinnä sankarin matkan ja draamallisten tilanteiden kautta. Kuvakirjan kohdalla Hytönen painottaa aukeama-ajattelua ja sivunkäännön dramaturgiaa. Dialogista puolestaan voi nähdä, kuinka kokenut kirjoittaja on kyseessä.

”Lastenkirjojen dialogissa tehdään usein sama virhe kuin muissakin lastenkirjan elementeissä: selitetään liikaa ja luullaan, että lapsi ei muuten ymmärrä. […] Sanon tämän tässä teoksessa usein, mutta toistetaanpa vielä kerran: älä aliarvioi lasta. Aliarviointi tapahtuu helposti kirjoittamalla dialogia, jonka repliikit ovat ennalta-arvattavia.”

Kieltä Hytönen käsittelee laajemmin semiotiikan ja kielitieteen kautta. Hänelle kieli on lastenkirjan olennaisin elementti. Sen on oltava raikasta ja notkeaa.

”Rajoja rikkovan ja kielellisesti kunnianhimoisen lastenkirjan tekijä ei siis ole satunnainen blogisti, kirjoittamaan innostunut tv-tähti tai hittikolumnisti vaan kirjoittaja, joka on tottunut ja harjaantunut käyttämään kieltä virtuoosimaisesti.”

Työkalupakki-osiossa käydään läpi myös muun muassa näkökulma, tyyli, rytmi, synestesia, onomatopoetiikka, sanoma, opetus sekä onnellinen lopetus. Metaforaan syvennytään hyvinkin laajasti, kun taas huumori jää hieman vähemmälle käsittelylle keskittyen nonsenseen. Hytönen toteaakin, että metaforien käyttämättä jättäminen on laiskan kirjoittajan ratkaisu.

* *

Kolmannessa, ulkokirjallisia seikkoja käsittelevässä osassa näkyy kirjoittajan ristiriitainen suhde kustantamiseen, onhan hän itsekin toiminut sekä kustantajana että kirjailijana. Hytönen kirjoittaa, ettei kustantaja tule olemaan lojaali kirjailijalleen, joten kirjailijan ei myöskään tarvitse pysyä vain yhden kustantamon leivissä.

”Kustantamon edustaja ajattelee liiketoimintaan liittyvää ostosopimusta, jolla on mahdollista tehdä joko myyntiä tai hyvää mainetta kustantamolle. Kustantamo ostaa (miltei aina naurettavan vähäiseen hintaan) kirjailijalta oikeuden painattaa teosta ja myydä sitä eteenpäin.”

On tietysti hyvä, että joku rohkenee sanoa nämä asiat ääneen. Senpä vuoksi tästä aiheesta olisi mieluusti lukenut enemmänkin. Hytönen kritisoi lisäksi niin sanottuja julkkiskirjailijoita, jotka pääsevät helpommin esittelemään lastenkirjojaan. Esimerkiksi sosiaalisen median vaikuttajat onnistuvat usein julkaisemaan lastenkirjan ilman kokemusta saati alan tuntemusta.

* *

Teoksessa toistuu useaan otteseen ajatus lasten anarkismin tärkeydestä tarinassa. Lastenkirjoilla on kuitenkin muitakin avuja ja tarkoituksia kuin kapinallisuus. Oma näkökulmani on siten hieman toisenlainen: Lastenkirjojen tulisi olla älykkäitä mutta samalla hauskoja, ja hauskuus tarkoittaa muutakin kuin anarkismia tai nonsenseä. Niiden lisäksi syvempään tarkasteluun olisi voinut nostaa esimerkiksi kuvan ja sanan ristiriidan, karnevalismin, koomisen ruumiillisuuden, transgressiivinen ja jopa skatologisen huumorinkin.

Lisäksi hahmojen kohdalla olisi kenties voinut sivuta eläinten antropomorfismia (ei-inhimillisen inhimillistäminen), joka viime vuosina on usein nostettu tapetille, ja toisaalta sen välttämättömyyttä lastenkirjallisuudessa. Miljöössä taas pohdinta kliseisestä luonto- ja maatilakuvauksesta olisi ollut mielenkiintoista. Ja koska teoksessa esitellään pääosin 32-sivuista kuvakirjaa, olisi syyt kyseiseen arkkijakoon voinut avata lukijalle. Eniten jäin kuitenkin kaipaamaan esimerkkikuvia, edes mustavalkoisina.

Hytönen käsittelee myös jonkin verran esimerkiksi Jungin ja Freudin psykoanalyyttista ajattelua. Niinpä teksti olisi saattanut hyötyä siitä, että sitä olisi viety vielä voimakkaammin esseistiseen suuntaan. Lisäksi tätä ajatusta tukee mukana kulkeva henkilökohtainen ote, joka erottaa teoksen perinteisistä kirjoitusoppaista. Yleiskatsauksena lastenkirjan kirjoittamiseen teos on kuitenkin varsin monipuolinen.

Kati-Annika Ansas

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua