Leo Tolstoi oli idealisti, joka kykeni toteuttamaan opettamaansa elämäntapaa myös käytännössä

22.02.2021

Kuvat: Wiki Commons / Siltala

KIRJAT | Martti Anhava, Tintti Klapuri ja Mika Pylsy toimittama Mitä Tolstoi todella sanoi onnistuu välttämään toistoa, vaikka venäläiskirjailijaa käsittelee yhteensä yksitoista kirjoittajaa.

”Martti Anhava ei ole ensimmäinen, joka on havainnut kirjailija-profeetan läpi elämän jatkuvan pakenemisten sarjan, mutta luultavasti ensimmäinen, joka tekee siitä pääasian muotokuvassa Leo Tolstoista.”

ARVOSTELU

5 out of 5 stars

Mitä Tolstoi todella sanoi

  • Toimittaneet Martti Anhava, Tintti Klapuri ja Mika Pylsy.
  • Siltala, 2021.
  • 230 sivua.

Leo Tolstoi (1828–1910) on ollut sen verran kauan poissa ns. parrasvaloista, että on virkistävää lukea hänestä tuoretta, kommentoivaa tekstiä. Mitä Tolstoi todella sanoi -kirjan (Siltala, 2021) ilmestymisvuosi osuu Dostojevskin 200-vuotissynttäreille, ja se voi olla pätevä lähtölaukaus toisen suuren venäläisprosaistin muistamiselle syksymmällä, vaikka totta puhuen tätä kirjailijaa on rummutettu ja uusiojulkaistu miltei joka vuosi.

Kirjan toimittaneet Martti Anhava, Tintti Klapuri ja Mika Pylsy ovat valinneet itsensä lisäksi kahdeksan kirjoittajaa ja onnistuneet luomaan kokonaisuuden, jossa ei ole ollenkaan toistoa. Näin syntyy jo ennakkosilmäilyssä varsin kiinnostavia ja lupaavia odotuksia. Eikä lukija pety: yksitoista syvällisesti asiantuntevaa esseetä synnyttävät monipuolisen ja virkistävästi osin uudenlaisen kuvan vanhasta mestarista. Mukana on toki hyvin valittuja vanhojen tutkimusten tarkoituksenmukaisia nostoja.

Mika Pylsyn essee Miksi Tolstoi ei ole vesimelooni saa nimensä vuoden 1908 venäläisestä lehtikirjoituksesta (se julkaistiin Tolstoin täyttäessä 80 vuotta), jossa haluttiin leikata jo maailmanmaineeseen kohonneelta kirjailijalta pois hänen uskonnollis-moralistinen osansa ja hyväksyä vain hänen loistavat kaunokirjalliset taideteoksensa.

Pylsy itse tuo esiin laajasti Tolstoin suhteita filosofiaan ja uskontoon, mutta paljastaa myös monissa tulkinnoissa näkyvän ristiriidan aatteellisen ja kaunokirjallisen puolen välillä. Essee onkin näkökulma siihen, miten Tolstoita on tulkittu, sekä prosaistina että ajattelijana. Hänen ”lihaksikas proosansa” on aina tunnistettavaa. ”Etusijalla ovat välittömiin aistihavaintoihin pohjaavat yksityiskohdat: havainnot, tilanteet, vaikutelmat – kaikki muu on vain liitosainetta.”

Juoni ei Tolstoilla ole koskaan pääasia, vaan vuorovaikutus henkilöiden kesken. Tämän realistisen kuvaustavan hän kuitenkin katkaisee, varsinkin loppuiän teoksissaan, paatoksellisilla monologeilla. Niissä on vaikutteita kristinuskon lisäksi ainakin Rousseaulta, Goetheltä ja Schopenhauerilta. Oman vuorisaarnan tulkintansa myötä hän löysi väylän omaan ehdottomaan moralismiinsa.

Sodasta

Matti Klinge kirjoittaa Sota ja rauha -romaanista, lähinnä sen suhteesta historiantutkimukseen. Selviää, miten Tolstoin kiinnostus historiaan rupesi kääntymään kaunokirjallisiksi kuvauksiksi ja miten kiinnostus objektiiviseen historiankirjoitukseen alkoi vääntyä psykologisiksi tulkinnoiksi. Sota ja rauha on kirjoitettu sekä historioitsijana että psykologina. Kirja sisältää myös piikkejä vanhempiin historiantulkintoihin ja runsaasti kirpeästi opettavaisia sävyjä.

Vesa Karonen jatkaa sota-aihetta ja tarkastelee esseessään Tolstoin taistelukuvauksia faktan ja fiktion sekoituksina. Osittain sotakohtauksissa on kansallismielisyyttä, venäläisen sotilaan urheuden korostusta, mutta myös pasifistisia sävyjä. Vaikka Tolstoi kuvaa sotaa lähinnä upseerien kautta, suunnitelmien syntymisinä ja sortumisina, on hän sodan kuvaajana uudistaja. Mutta ei hänen tyyliään voi verrata Väinö Linnan eturintamakeskeiseen kuvaukseen – olihan hän kreivi ja Linna vain sotamies.

Kuolemasta

Virpi Hämeen-Anttilan essee Ivan Iljitsin elämä ja kuolema analysoi teosta, joka on ollut Suomessa lääketieteen opiskelijoiden tenttikirjana. Teos on Tolstoin julmin kirja, hyvin naturalistinen. Ivan Iljitsin elämää Tolstoi kuvaa ”tuomiten ja vailla myötätuntoa”, vaikka hänen keskeinen maailmankatsomuksensa perustuu anteeksiantoon ja kaiken elämän kunnioittamiseen. Aivan romaanin lopussa myötätunto kyllä tulee apuun, lopun lohduttajaksi oman elämän valheellisuuden ymmärtämiseen kautta.

Koko muun tuotannon yllä tuntuu leijuvan vuorisaarna, ja sen mukaisesti tyyli on hyväksyvän realistinen, ilmiöitä yksityiskohtineen tallentava. Toisaalta, miksi suotta etsiä johdonmukaisuutta kirjailijan bibliografiasta, joka oli nuorena hunsvotti ja vanhana askeetikko?

Samasta aihepiirissä jatkaa Tintti Klapuri esseessä Tolstoi, Tsehov ja kuolema. Siinä verrataan Tolstoin kuoleman kuvausta Tsehovin novelleihin Ikävä tarina ja Piispa. Tolstoin toisena tekstinä on käsittelyssä kertomus Isäntä ja renki. Selvä ero kirjailijoiden välillä liittyy näkemykseen kuoleman hetkestä. Kun Tolstoi kuvaa sitä merkitykselliseksi tilinteon ja tajuamisen mahdollisuudeksi, erottaa Tsehov ihmisen lopullisesti luonnon kiertokulusta eikä näe poistumisessa mitään ylevää.

Värejä

Sirpa Kähkönen on paneutunut Anna Kareninan yksityiskohtaiseen havaintomaailmaan. Erityisesti hän kokee lumoavaa elävyyttä maalaisaatelisen Levinin hahmon kautta. Henkilö on patrioottinen mutta ei sovinistinen. Hän johtaa tilaa, jossa on perinteinen miesten ja naisten tehtäväjako, mutta hän työskentelee muiden kanssa, ”maalaisten mukana, yhtenä heistä” unohtaen ajan ja sulautuen siten yhteisöön ja ilmeisesti luontoonkin.

Kähkösen selvittely värien näkemisestä tekstiä lukiessa on mielenkiintoinen, samoin kuin rinnastukset omaan Venäjälle sijoittuvaan romaaniinsa Granaattimies. Mielestäni teksti paljastaa, että Tolstoin näkemyksessä tieto ja viisaus ovat miehen hallussa, miehen, joka katsoo lempeästi ylhäältä ja ohjaa alaisiaan.

Irrallisia aineksia

Taiteilija Silja Rantanen etsii ensin Tolstoin teksteistä huomioita kuvataiteista, mutta ei juuri niitä löydä. Niinpä hän kiinnittää huomiota kirjailijan jatkuviin tarkkoihin kuvauksiin ihmisten pukeutumisessa, vaatteiden yksityiskohtiin.

Yhtymäkohdan kuvataiteisiin Rantanen löytää sommittelurakenteista. Maalauksissa sommittelu on yhtäaikaisesti nähtävillä, siis se miten taulun eri osat keskustelevat keskenään. Proosataiteessa tekstin osien suhteet paljastuvat lukemisen edetessä: sommittelu on elokuvan kaltaisesti montaasin eli leikkausten taidetta, tai kuten säveltaiteessa, osien keston ja rinnastusten suhteita.

Kiintoisasti Rantanen kiinnittää huomionsa Tolstoin kerronnan tempoon, miten siinä juonen kehittely katkaistaan ”kymmenien sivujen laajuisilla pohdiskeluilla tai sisäkertomuksilla”. Esimerkistä käy Anna Kareninan metsästysretken kuvaus, 25 sivun mittainen ”suvantokohta”, joka pysäyttää ja laittaa levolle pääjuonen jännitteet. Sodassa ja rauhassa taas kerronta katkeilee opettavaisten ja saarnaavien monologien kautta.

Elokuviin siirretty Tolstoi

Antti Alanen tekee perinpohjaisen katsauksen kirjailijan teksteistä tehtyihin elokuviin, ei toki kaikkiin, sillä lukumääräisesti niitä on laskettu olevan 210. Kyse on lähinnä aiheen ottamisista, sillä kuten Alanen heti alussa tekee selväksi, ”sana ja kuva ovat niin perinpohjaisesti erilaisia ilmaisuvälineitä, että sovitus on aina väistämättä petos alkuperäisteosta kohtaan”.

Toisaalta Tolstoin tekstit ovat hyvin visuaalisia, ja hänen romaanejaan on käytetty elokuvakoulujen oppikirjoina. Hänen kerrontatekniikkaansa onkin antiikin Kreikan ihanteiden mukaisesti pääosin toiminnankuvauksen ja dialogin vuorottelua. Niinpä ei ole ihme, että venäläisen mestarin aiheita ovat käyttäneet monet kansainväliset ohjaajamestarit, kuten Akira Kurosawa, Kenji Mizoguchi, Satyajiy Ray, Robert Bresson, King Vidor, William (Wilhelm) Dieterle ja Tavianin veljekset, sekä tietenkin venäläiset mestarit, Mark Donskoi ja muut.

Alanen ulottaa Tolstoin vaikutuksen kiinnostavasti nykyelokuvaan, Bressonin teoksen Raha kautta muun muassa Aku Louhimiehen elokuvaan Paha maa (2005).

Järnefelt ja Tolstoi

Ylivoimaisesti tunnetuin tolstoilaisuuteen kiinnittynyt kirjailija Suomessa on Arvid Järnefelt, jota tutkinut Juhani Niemi kirjoittaa tämän suhteesta venäläismestariin. Vaikka Järnefelt epäilemättä arvosti Tolstoita kaunokirjailijana, oli hänen intressinsä vielä enemmän aatteellinen. Hän vaikuttui syvästi radikalismista, johon kuului askeettisuus, lähimmäisenrakkaus ja väkivallan vastustaminen, ja pyrki toteuttamaan mestarinsa oppeja omassa elämässään.

Niemi rakentaa esseensä jännitteiseksi sen suhteen, miten Järnefelt onnistuu saamaan hyväksyntää Tolstoilta. Lähes tragikoominen huomiontavoittelu päättyy onnellisesti juuri ennen mestarin kuolemaa, kun tämä vihdoin tajuaa suomalaisen ihailijansa merkittäväksi kirjailijaksi. Havahtuminen johtui siitä, että Tolstoi oli saanut luettavakseen itseään koskevan 80-vuotiskirjoituksen, joka julkaistiin Päivälehdessä ja jossa Järnefelt oli asiantuntevasti ylistävä. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Arvid joutui vielä nokkapokkaan V.A. Koskenniemen kanssa, joka syytti Tolstoin oppeja Venäjän bolsevikkivallankumouksen sytyttämisestä.

* *

Kaksi kriittisempää näkökulmaa: Millainen Tolstoi todella oli

Pakenija

Martti Anhava löytää Tolstoihin herkullisen kuvauskulman. Hän ei ole ensimmäinen, joka on havainnut kirjailija-profeetan läpi elämän jatkuvan pakenemisten sarjan, mutta luultavasti ensimmäinen, joka tekee siitä pääasian muotokuvassa Leo Tolstoista.

Käsiteltyään ensin viimeistä ja kohtalokasta, kuolemaan johtanutta pakomatkaa Anhava siirtyy kerrontaan, jossa poimii uskomattoman sarjan Tolstoin pakenemisia ja pakenemishaluja läpi elämän. Piirtyy kuva, että Tolstoi oli kaiken aikaa traumaattisen muutospaineen alla. Rauhattomuus alkoi viimeistään vuonna 1844 Kazanin yliopistossa, jossa hän ”viihtyi huonosti” ja ”keskeytti kaiken ja lähti suin päin” tilanhoitajaksi Jasnaja Poljanaan.

Asettuminen aloilleen ei ottanut onnistuakseen. Seuraavat paot suuntautuivat Moskovaan, Pietariin, Kaukasiaan ja ulkomaille. Edes avioliitto – sekin omituisena kolmen sisaruksen välisenä vaalina tapahtunut – ei rauhoittanut kirjailijaa, joka kaiken aikaa oli lähtemäisillään jonnekin pois.

Ei siis ole yllättävää, että Tolstoin tuotannossa riitti myös pakenemisen kuvauksia. Viimeisiin teoksiin kuuluvassa Ylösnousemuksessa ruhtinas Nehljudov miettii menneitä hankkiutuessaan livistämään hankaluuksistaan Siperiaan ja ”muistaa aikuisen elämänsä vaiheita jonkinlaisena pakenemisten sarjana”. Tolstoi löysi hengenheimolaisen 1800-luvun alun tsaari Aleksanteri I:stä, joka kiertävän anekdootin mukaan ”lavasti kuolemansa ja antoi panna arkkuun erään kaartilaisen”. Aiheesta oli syntyä teos Fjodor Kuzmitsin tarina, mutta Tolstoi jätti sen kesken luettuaan tieteellisen tyrmäyksen valekuolemalegendasta.

Haaveet ja todellisuus

Ben Hellmanin kirjoittama kirjan nimiessee on syvällinen katsaus tolstoilaisuuteen ja kirjailijan uskonnollisiin ja filosofisiin suuntautumisvaiheisiin. Teoksessaan tunnustus pelkistetään ydinohjeeksi jumalsuhteessa ”selviytyminen järjen umpikujasta”, jonka jälkeen todellinen usko on mahdollista. Tätä olivat ennakoineet Rousseaun ja Goethen voimakkaat vaikutukset. Kun Tolstoi 1901 julistettiin kirkonkiroukseen, vastasi hän Pyhälle Synodille: ”Minä uskon Jumalaan jonka käsitän hengeksi, rakkaudeksi, kaiken alkuperäksi. Minä uskon, että hän on minussa ja minä hänessä.” Tätä uskonnollista näkemystä voi sanoa panteistiseksi.

Tolstoi tarkensi oppiaan, jonka pohjasi Jeesuksen Vuorisaarnaan. Hän kirjoitti omat viisi käskyään, määritteli Jumalan mielen mukaisen yhteiskuntajärjestyksen. Suoraan sanottuna kirjoitti omat lakinsa ja perusti henkisesti oman pikku yhteiskuntansa keisarikuntaan. Hänen mukaansa tosi kristillisyys toimi ilman valtiota, eli Tolstoi oli ”kristitty anarkisti”. Hän oli kasvissyöjä eli vegaani, rauhanpuolustaja eli pasifisti ja piti tehdastyöläisiä ”nykyajan orjina”.

Lapsuudessaan Leo Tolstoi ihaili suuria valloittajia, Aleksanteri Suurta ja Napoleonia. Hän myös aloitti oman uraputkensa upseerikoulussa. Ne haaveet hylättyään hän suuntautui tutkimaan elämän tarkoitusta, valloittamaan henkisiä alueita. Siinä hän pääsikin pitkälle ja kohosi mentaaliseksi vaikuttajaksi, joka ehkä sai myös tyydytystä siitä, että kykeni levittämään nöyryyden ja vaatimattomuuden sanomaa maailmanlaajuisesti.

Kaikista muutosmyrskyistä huolimatta Tolstoi on nähtävä idealistina, joka kykeni toteuttamaan opettamaansa elämäntapaa myös käytännössä.

Erkki Kiviniemi

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua

Pin It on Pinterest

Share This