Lauri Taneli Lassilan Nihilismin myytti on taidokas mutta ylimielinen kansallismielinen maahanmuuttokriittinen manifesti

Kuvat: Kirjokansi

Lauri Taneli Lassilan esseekokoelma Nihilismin myytti (Kirjokansi, 2022) pureutuu sananvapauden, nationalismin ja maahanmuuton teemoihin. Otsikolla Lassila viittaa siihen, että olemme ottaneet nihilismistä itsellemme vapaaehtoisesti kahleen sen sijaan, että pyrkisimme aktiivisesti muuttamaan yhteiskuntaa.

”Se on mieluisa myytti, koska se oikeuttaa passiivisuuden, itsesäälin ja pessimismin. Se sallii meidän pidättäytyä toiminnasta ja sen sijaan pohdiskella. Mikä sopiva tauti pelkureille…”

Ajatus on tunnistettava ja Lassila muotoilee asian hyvin. Esseensä Sananvapaus toisessa lauseessa hän kirjoittaa: ”Kansanvallassa eli demokratiassa kansalaiset päättävät itse omista asioistaan”. Alkuperäinen muotoilu kuului ”kansanvallassa eli demokratiassa kansalaiset saavat itse päättää omista asioistaan”, ja Lassila kertoo pikimmiten korjanneensa sen. Hän osuu hyvin yleiseen ajatukseen, jossa vallan ajatellaan edelleen tulevan jostain ylhäältä. Ikään kuin olisi jotain muuta kuin joukko ihmisiä, joka tavalla tai toisella päättää, kuinka se yhteisönsä järjestää.

Lassilan mukaan sananvapaus on Suomessa mennyt tai ainakin syvässä kriisissä. Hänen pohdintansa esimerkiksi Päivi Räsäsen oikeudenkäynnistä tai kritiikkinsä suunnitteilla olevaa vihapuhelainsäädäntöä kohtaan on kiinnostavaa pohdintaa. Hänen analyysinsa sananvapauden tilasta Suomessa on sellainen, että en tunnista meidän katselevan samaa maata.

Olen sananvapauden kannattaja, mutta tosiasia on, että yhteiskunnassa sillä on aina rajansa. Se raja on aina veteenpiirretty viiva, harmaa alue. Päättäjien – tai kuten Lassila ilmaisee: eliitin – suhde kansalaisten vapauksiin on aina jännitteinen, olipa vallassa mikä tahansa poliittinen suuntaus. Sanan-, journalismin ja ilmaisunvapaudet eivät säily, jos niitä ei käytetä, joten keskustelun on oltava jatkuvaa. Suomessa sananvapauden tila on kaikesta huolimatta melkoisen hyvä.

Muu pohdiskelu väistyy pian kokoelman varsinaisen asian tieltä. Lassilan kokoelma on laveasti maalailevasta nimestään huolimatta oikeastaan kansallismielinen, maahanmuuttokriittinen manifesti, ei niinkään filosofista pohdiskelua. Perusteesi on, että rajat on laitettava kiinni, jotta hyvinvointivaltio voi säilyä. Erityisesti uhkana näyttäytyy islam. Toisena uhkana on löyhästi ja epämääräisesti hahmottuva eliitti. Poliitikkoihin emme kuulemma voi luottaa ja ”maltillisten” on otettava asiat hoitoonsa.

Lassila johdattelee lukijan varsinaiseen pihviin varovasti, melkein varkain. Tällainen rakenteellinen valinta on erikoinen, mutta ehkä kirjoittajan mielestä olisi ollut liian provosoivaa nimetä teoksensa vaikkapa kansallismieliseksi, maahanmuuttokriittiseksi manifestiksi ja syöksyä suoraan asiaan. Ehkä asia tulee ymmärtää siinä kontekstissa, että monet kansallismieliset ja maahanmuuttoa vastustavat kokevat, että heitä yritetään vaientaa ja estää tuomasta sanomaansa esiin.

Lassilan omasta viiteryhmästä kertonee se, että hän väittää Timo Hännikäisen olevan ”Suomen pelätyin kirjailija” ja Jukka Hankamäenkin olevan jonkinlainen valtakunnan pahis. Hännikäinen on someseikkailuillaan toki hankkinut pahamaineisuutta, mutta yleensä kun mainitsen Hännikäisen jossakin porukassa, alkaa muistelu, että kukas se nyt olikaan. Hankamäki on vielä tuntemattomampi hahmo, jonka nimi ei edes kohua herättäneen Totuus kiihottaa -kirjoitelman julkaisemisen jälkeen sano paljoakaan suurelle enemmistölle.

Lassila laukoo pitkin kokoelmaa monenlaisia ehdottomuuksia ja kärjistyksiä kuin ne olisivat kiistattomia. ”Kansallisvaltio on maailman paras maailmanpoliittinen yksikkö”,  hän kirjoittaa kuin tämä olisi itsestäänselvyys. ”Monikulttuurinen ja solidaarinen yhteiskunta on utopia, joka ei ole toteutunut missään”, hän kirjoittaa mutkissa oikoen ja melkoisen historiattomasti.

Välillä esseistä syntyy vaikutelma, että melko kapeasti Lassila katselee maailmaa, eikä hän toisaalta väitäkään mikään kansanmies olevansa. Sävy on jossakin määrin ylemmyydentuntoinen, kuin kirjoittaja armeliaasti suostuisi viskomaan joitakin helmiä sioille.

Esseet on Lassilan mukaan kirjoitettu pääasiassa vuosina 2020–2021. On siis ymmärrettävää, että niissä ei pohdita rajusti muuttunutta geopoliittista tilannetta Venäjän käynnistettyä avoimen hyökkäyksensä Ukrainaan viime vuoden helmikuussa. Tämän analyysin puuttuminen tuo esseisiin paikoitellen vähän vanhentuneen tunnun.

* *

Lassilan tekstistä huokuu niin syvä varmuus siitä, että hän on oikeassa, että hän ei vaivaudu kovin paljoa argumentoimaan saati perustelemaan. Mitenkään viittaamatta Lassilan ikään tai oletettuun sukupuoleen, esseissä kuuluu vahvasti tietynlainen nuorille vihaisille miehille tyypillinen turhautuminen: kirjoittaja kokee ymmärtävänsä asiat niin paljon paremmin kuin muut, mutta jengi ei vain tajua. Sävy on kovin tuttu lukemattomista minulle ylioppilaslehtiaikoinani tarjotuista teksteistä ja epäilemättä myös joistakin omista nuoruuteni teksteistä. Eri asia sitten on, onko tällainen tyyli mielekäs, jos tavoitteena on vakuuttaa ihmisiä ja saada heidät muuttamaan ajatteluaan. En ole varma. 

Meillä ei enää ole Savukeidasta julkaisemassa tämänkaltaisia teoksia, joten onneksi Kirjokansi tarttui asiaan. Lassila kirjoittaa todella hyvin ja haastaa monessa kohtaa ajattelemaan. Puutteineenkin esseet tarjoilevat lisäeväitä yhteiskunnallisen keskustelun yhteiseen pöytään. Se on arvokasta.

Pasi Huttunen

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua