Laura Huhtasaari nousee politiikassa vihasta, pilkasta ja faktoista piittaamatta – arviossa Missä Laura, siellä ongelma

Kuva: Wiki Commons

Ensireaktioni – myönnettäköön – oli, että mitä helvettiä nyt taas kun huomasin, että Laura Huhtasaaresta on tulossa kirja. Kaikeksi onneksi osoittautuu, että Juha Ståhlen ja Sakari Muurisen kirjoittama Missä Laura, siellä ongelma (Tammi, 2020) on melkoisen laadukas ja kunnianhimoinen teos.

Nimestään huolimatta kirja ei niinkään keskity Laura Huhtasaareen henkilönä vaan valaisee Huhtasaaren kautta paikallisen, valtakunnallisen ja europolitiikan koukeroita sekä niin sanottua kansallismielistä mielenmaisemaa. Huhtasaaren itsensä lisäksi kirjaan on haastateltu iso nippu poliitikkoja päätöksenteon eri tasoilta ja välillä kirjan sivuraiteet vievät kohtalaisen etäällekin päähenkilöstä. Kokonaisuus pysyy runsaasta aineistosta huolimatta varsin hyvin näpeissä ja vaikka kirjan rakenne paikoitellen hiukan sirpaloituu ja pomppii sinne tänne, pysyy lukija sentään mukana.

Olipa Laura Huhtasaaren politiikasta ja hänen kyseenalaisista akateemisista meriiteistään mitä mieltä tahansa, niin on vaikea kiistää, etteikö hän olisi erittäin mielenkiintoinen henkilö. Tämä kirja piirtää hänestä entistä selkeämmin kuvaa fundamentalistisena, voimakastahtoisena ja määrätietoisena ihmisenä. Vaikka populistisen politiikan työkalupakin perusvarustukseen kuuluu uhriutuminen pienenkin vastoinkäymisen tai haastamisen sattuessa kohdalle ja Huhtasaari harrastaa sitä paljon, ei hänestä todellisuudessa taida saada uhria tekemälläkään. Kaikki viittaa siihen, että hänellä on selkeät poliittiset tavoitteet ja että hän tavoittelee niitä tarvittaessa häikäilemättömästi.

Teos antaa myös ymmärtää, että hänen henkilökohtainen karismansa ja sosiaaliset taitonsa ovat vieneet hänet pitkälle ja kantavat edelleen.

Erityisen mielenkiintoista kirjassa on selonteko siitä, kuinka halla-aholainen vallankaappaus masinoitiin erittäin taitavalla someryhmien käytöllä. Tässä piirtyy kuva siitä, kuinka politiikkaa ja kampanjointia toki tehdään kaduilla, mutta kuinka sitä tehdään myös sosiaalisessa mediassa ja kuinka sen teho siellä saattaa olla lähes pelottava. Taitava ja ahkera kampanjajyrä voi tehdä hurjia asioita aktiivisella someagitaatiolla, puoluekokouskyytien järjestelyllä ja taitavalla moderoinnilla someryhmissä. Taustalla häärinyt harmaa eminenssi Kari Lilja (ps.) näyttää pitäneen ja ilmeisesti pitää edelleen käsissään hurjaa valtakoneistoa.

Laura Huhtasaaren tiedoissa yhteiskunnasta, politiikasta ja lainsäädännössä vaikuttaa olevan ammottavia aukkoja eikä hän kaikesta päätellen ole kiinnostunut niitä juuri paikkaamaan. Hän vastustaa eurooppalaisittain vakiintunutta ajatusta oikeusvaltiosta ja liputtaa sitä vastaan kamppailevien itäeurooppalaisten autoritaaristen johtajien puolesta. Hän laittaisi rajat kiinni. Lisäksi hänen henkilökohtainen vakaumuksensa kreationismeineen on yhteiskunnallisen ajattelun kapeaa marginaalia.

Nämä seikat eivät näytä lainkaan haitanneen hänen etenemistään politiikan portailla. Kenties niistä on ollut jopa hyötyä. Huhtasaari on näyttäytynyt jonkinlaisena sankarillisena altavastaajana, kun hän on puskenut valtavirtaa vastaan vihareaktioista, pilkasta ja tieteellisistä faktoista piittaamatta.

Kirja luo hienoa jatkumoa populistisen oikeiston hahmotteluun, jota esimerkiksi Jari Lindströmin Syvään päähän – muistelmani (WSOY, 2020) jo teki. (Lue kirjan arvio täältä.) Kirja Huhtasaaresta katsoo asioita selkeästi halla-aholaisesta tulokulmasta siinä, missä Lindström oli rökäletappion kärsinyttä maalaisliittolaista siipeä. Syntyy kontrasteja siinä, kuinka vaikkapa Jyväskylän vuoden 2017 puoluekokouksen tapahtumista kerrotaan. Siitä ei kuitenkaan jää epäselvyyttä, että jo ennen puoluekokousta oli selvää, että Sampo Terho saa pahasti pataan. Siihen vaikutti Laura Huhtasaari kenties jopa Halla-ahoa enemmän.

Oletus tuntuu olevan, että Huhtasaari on kotiutunut hyvin europarlamenttiin, mutta palannee myös kotimaan politiikkaan ennemmin tai myöhemmin. Niiden, jotka Huhtasaari lukee kommunisteiksi ja vihollisikseen eli kaikkien muiden paitsi halla-aholaisten persujen, kannattaa ottaa hänet vakavasti. Moni näyttää kuvitelleen, että hänet voitaisiin nauraa tai vaientaa pois politiikan näyttämöltä, mutta sitä ei taida tulla tapahtumaan.

Ståhle ja Muurinen ovat tehneet perusteellisen ja mittavan työn. Lauri Nurmen vastikään ilmestynyttä kirjaa Jussi Halla-aho – Epävirallinen elämäkerta (Into, 2020) en ole vielä ehtinyt lukea, mutta tartuttava on siihenkin. On hienoa, että journalistit kirjoittavat nyt oikeistopopulistien henkilökuvia. Halla-aholainen kansallissosialismi näyttää olevan nousukiidossa oleva yhteiskunnallinen liike ja heistä näkee ja kuulee paljon historiattomia, räikeän ideologisia ja kapeita näkemyksiä. Halla-aholaisten syrjäyttämä Jari Lindström onnistui ilahduttavasti kirjoittamaan laadukkaat muistelmat, mutta keskimäärin olen kiinnostuneempi journalistien tuotoksista.

Pasi Huttunen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua