Lämpö nousee – arviossa Juha Kauppisen trilogian huipennus Kertomus maasta

Kuvat: Siltala Kustannus / Johannes Roviomaa

Viimeistään tällä vuosituhannella on tullut selväksi, että ilmaston lämpenemisen hidastaminen ja pysäyttäminen eivät onnistu ilman luontokatoon tarttumista. Kyse on pitkälti hiilestä, tai tarkemmin sanoen siitä, missä hiili on: ilmassa, merissä vai maassa. Ja jotta se olisi merissä tai maassa poissa ilmastoa kuumentamasta, tarvitaan yhteyttäviä ja hiiltä varastoivia kasveja, monenlaisia, toisiaan täydentäviä elämänmuotoja.

Juha Kauppisen Kertomus maasta (Siltala, 2025) esittelee ilmaston ja monimuotoisuuden keskinäisriippuvuutta ja dynamiikkaa yksityiskohtaisesti monin, ympäri maailmaa sijoittuvin konkreettisin esimerkein. Eikä Kauppinen tyydy istumaan kirjailijankammiossaan, vaan reissaa, jututtaa ja katselee omin silmin. Matkojen painopiste on Pohjois-Amerikassa – tarkemmin Yhdysvalloissa – ja Euroopassa. Hyvä perustelu valinnalle lienee ainakin se, että kyseisillä(kin) alueilla tehdään korkeatasoista alan tutkimusta.

Kauppisen teoksen voi katsoa kuuluvan trilogiaan, jossa ovat aiemmin ilmestyneet nimikkeet Monimuotoisuus (Siltala, 2019) ja Heräämisiä (Siltala, 2021). Kustantajan mukaan trilogia ”on uudistanut suomalaista kertovaa tietokirjallisuutta”. Ja mikä ettei niinkin, mutta ainakin Kauppinen on löytänyt oman tyylinsä ja äänensä, ja ne ovat rennosti asiaansa purkavan ja kertovan ja kilometrejä ja työtunteja kaihtamattoman reissumiehen tyyli ja ääni. Monin paikoin lähestytään jopa silkkaa kaunokirjallista otetta, joka on jo tuttua ainakin alun hänen Heräämisiä-teoksestaan lukeneille.

Rentous ja runollisuus eivät kuitenkaan Kauppisella tarkoita roiskimista. Teksti nojaa vierailujen ja lukuisten haastattelujen lisäksi melkomoiseen määrään tutkimuskirjallisuutta. Lukijaa Kauppinen ei kuitenkaan artikkeleilla ja muiden kirjoittamilla tietoteoksella raskauta vaan on rakentanut niistä vaikuttavan lähde- ja vihjeluettelon kirjan loppuun.

* *

”Kaikkea elollista voi katsoa vain hiilen varastoina. Se on ehkä julmaa, mutta pakottaa vaihtamaan näkökulmaa. Eläimistä karkeasti viidesosa on hiiltä, olitpa lepakko, pääsky tai ihminen. Kasveissa hiiltä on enemmän, noin puolet koko painosta… Me saavumme planeetan kamaralle yhä uudelleen kasvien ilmarakojen kautta hiilenä… Hiili, joka on elävissä olennoissa, on poissa ilmaa lämmittämästä.”

Ja juuri siksi tarvitaan metsiä, niittyjä ja soita. Eikä siinä kaikki. Metsiin, niityille ja soille tarvitaan monimuotoista elämää, sillä monimuotoisuus sitoo hiiltä monokulttuureja tehokkaammin, kestää kuivuuden ja muuten rankat ajat paremmin ja kutsuu luokseen yhä uusia elämänmuotoja. Ja sitten on muistettava meret ja muut vesistöt. Sama juttu niissä. Niidenkin olisi hyvä kuhista elämää, sillä myös meriin hiiltä varastoituu kasveihin ja eläimiin, jotka kuollessaan painuvat alas syvyyksiin. Meret ovatkin varastoineet peräti kolmanneksen ihmiskunnan kaikista päästöistä vuoden 1870 jälkeen. Hiiltä toki myös vapautuu meristä ja muista vesistöistä, mutta toistaiseksi meret ovat säilyneet varastoina, jopa aina vain kasvavina varastoina. Uhkana tilanteen pysyvyydelle on juuri ilmaston ja samalla merien lämpeneminen. Kiihtyykö ilmaston lämpeneminen, hiipuuko ”hiilipumpun” voima, ovat vakavia kysymyksiä.

Kauppisen idea sitoa runsaan kirjansa sisältö hiilen muodostaman ytimen ympärille auttaa huomattavasti lukijaa. Kun kaikki liittyy selkeään pääteemaan, on helpompaa, ellei nyt aina varsinaisesti helppoa, suhteuttaa loputonta määrää asioita toisiinsa ja erottaa kokonaiskuva detaljirummutuksen taustalta. Sillä kyllä Kauppinen tykittää myös yksityiskohtia, nimiä, käsitteitä ja lukuja vähintään riittävästi, ehkä yhden jos toisen mielestä vähän liiankin kanssa. Mielessäni kävi myös, että eikö erityisesti lukuja olisi voinut tekstiin upottamisen sijasta varastoida monessa yhteydessä muutamaan tyylikkääseen taulukkoon tai graafiin, mutta ehkä se olisi vähentänyt teoksen kerronnallista ilmettä, tehnyt siitä liikaa ”perinteisen” tietokirjan oloisen? Mene ja tiedä.

Toinen lukijaa mahdollisesti puuduttava seikka on Kauppisen seikkailuissaan tai ainakin kerronnassaan käyttämä etenemisen malli: uusi paikkakunta, uudet tutkijat, keskustelua ja taas matkaan. Tapaamisten ympäristöjen ja muiden yksityiskohtien laaja variaatio ja kulloistakin asiaa syventävät taustoitukset toki vähentävät toisteisuutta, ja kerronnallisuus joka tapauksessa on teoksen yksi vahvuus. Sitä korostavat heti alussa niin prologin kuin kirjan ensimmäisen luvun alkuvirkkeet, joissa lukija pudotetaan kirjoittajakertojan mukana suoraan keskelle toimintaa, ensinmainitussa Devoniin Englantiin, jälkimmäisessä Black Riverille Pohjois-Carolinaan, Yhdysvaltoihin.

”Aurinko häviää näkyvistä. Latvusto tihentyy, ylle laskeutuu vihreä hämärä, ja tämä joki, Black River, on yhtäkkiä lakannut olemasta joki. Sen sijaan se on rykelmä pieniä kanavia, jotka katoavat suosypressien sekaan. Sitten ajatus juolahtaa mieleeni: eksyisin, jos olisin yksin.”

Vaihtelevat näkökulmat, yksityiskohdat ja konkretia pitävät lukijaa hereillä. Kun Kauppinen esimerkiksi aloittaa uuden luvun, että ”’Yöperhoset eivät oikein pidä täysikuusta’, Rhona Watson sanoo”, haluaa ainakin kaltaiseni utelias lukija nähdä, miten tästä taas kerran kierrytään lajikatoon ja ilmastonmuutokseen. Ja kyllä kierrytään. Ilmenee, että ollaan Cambridgen yliopiston kuuluisan King’s Collegen takapihan nurmikon (King’s Back Lawn) laidalla. Sitten selviää, että osa sanan täydessä merkityksessä perinteisestä nurmikosta on muutettu niityksi ja että sittemmin tehtyjen vertailututkimusten mukaan niitty elätti nurmikkoon verrattuna moninkertaisen määrän kasveja ja hyönteisiä. Itse asiassa niityltä löytyi pieneläimiä 25 kertaa enemmän kuin nurmikolta. Kyse siis oli ötököiden yhteismassasta, eikä lajimäärästä, joka oli niityllä ”vain” 3,7 kertaa suurempi kuin nurmikolla.

Mielenkiintoinen tutkimustulos on sekin, että niityn oltua jonkin aikaa paikallaan kaksi kolmasosaa King’s Collegen väestä halusi säilyttää pihalla silloisen niityn ja nurmikon yhdistelmän, kolmannes taas olisi halunnut pihaan pelkän niityn ja vain alle kaksi prosenttia pelkän nurmikon.

* *

Edellisessä teoksessaan Heräämisiä Juha Kauppinen kertoo, miten hänestä tuli luonnonsuojelija, ja miten hän ensin kipuili asian kanssa. Kyse oli ammatti-identiteettiin liittyvästä ongelmasta: miten olla yhtä aikaa uskottava, luontoon keskittyvä ammattikirjoittaja ja luonnonsuojelija.

Minusta yhdelmän näkeminen ongelmana on väärinkäsitys. Eikö urheilutoimittaja saisi olla innokas lenkkeilijä ja kuluttaa futiskatsomon penkkejä vapaa-ajallaankin? Sitä paitsi, luonnonsuojelussa on kyse suorastaan eksistentiaalisesta kysymyksestä, ihmisen(kin) tulevaisuudesta maapallolla. Meidän kaikkien kai pitäisi olla luonnonsuojelijoita? Kauppisen asioiden esittelyn tyyli, vaikkakin letkeän rento, on joka tapauksessa myös neutraali, toteava ja – ammattimainen. Likinäköiset ja vaaliorientoituneet poliitikot ja (metsä)teollisuuskin saavat olla häneltä lähes täysin rauhassa, paria pikku tölväisyä lukuun ottamatta.

Kertomus maasta on suositeltavaa lukemista niille, jotka haluavat selvitellä itselleen, mistä paljon puhutuissa ilmastonmuutoksessa ja lajikadossa sekä monissa muissa niitä tangeeraavissa ilmiöissä oikeastaan on kysymys. Ja kyllä kirja sopii pidemmällekin ehtineille, sillä kuka vain löytänee siitä ainakin joitakin itselleen uusia näkökulmia ja kiinnostavia yksityiskohtia. Kyllä Kauppinen onnistuu oikeuttamaan reissaamisensa.

Kari Heino

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua