Kylmä väre selkäpiissä – arviossa Elina Loisan ja Sinikka Vuolan Hämäräeliöt

Kuva: Haamu

Hämäräeliöiden (Haamu, 2026) lyhytnarratiivien uhkaava tunnelma tulee lähelle. Sinuttelumuotoiset tekstit tempaisevat imuunsa ja pitävät otteessaan vielä kauan kirjan kansien painuttua kiinni.

Elina Loisan ja Sinikka Vuolan yhteisteos on omalakisuudessaan tehokas. Lyhyet tarinanpätkät ja tuokiokuvat eivät päästä lukijaa helpolla – kahdella tavalla. Tarinat vaativat lukijaa täyttämään aukkoisuudet, joita on paljon. Samalla ne ovat kuin kohmeinen, pahansuopa halaus, joka lohdun sijaan kylvää epätietoisuuden värittämää pakokauhua. Jokainen tarina kertoo samaa: jokin on pielessä, olemme tuhon omat, odotapa vain.

”Sen sanottuasi tunsit, miten jokin tarttui sinuun, imeytyi kiinni kuin juotikas, läpäisi ruumiin rajat. Tunsit, miten se tunkeutui syvemmälle kuin routa kalmoon. Yritit huutaa veljillesi jotakin, varoituksen tai avunpyynnön, mutta huuto ei kulkenut. Ja silloin vieras voima alkoi kasvaa sinussa. Jokin kurotti jaloistasi multaan, työnsi sinua syvemmäs kohti maata.”

Novellien kekseliäät nimet vievät ajatukset kauas kansanperinteeseen. Mullanväenräähkä, Maidonehdyttäjä ja Vainokirkupöllö kiertävät lukijan ympärille jonkin muinaisen, pahaenteisen taikauskoisuuden. Tarinoissa ollaankin paimenessa, peltoa kuokkimassa tai noitaroviolla. Mukana on myös moderneja väläyksiä. Gravitaatiohäirikkö ja Kaikkeuteenkutoja vievät avaruusaluksiin, robottien ja koneälyn liki. Kaikessa yhdistyt sinä, sinun ruumiisi ja mielesi, jota et kohta hallitse, vaikka tahtoisit.

”Ehkä jonakin päivänä avaat kylmän kangistamat silmäluomesi hitaasti, ja kun katsot itseäsi, näet uuden kehosi, toiselta lainatun.

 

Kirurgi sahaa pääsi irti ja upottaa sen nestetyppeen. Ydinkuura muuttaa hetkessä aivosi jääkiteiksi tulevaisuutta varten. Horrossielu, sanovat laitteenhoitajat, jotka käyvät varmistamassa lämpötiloja ja koneiston toimivuutta.”

* *

Hämäräeliöitä on niteen ulkoasua myöten valloittava lukukokemus, jos tuntee vetoa pimeäloreen, kuten tarinoita takakannessa kuvaillaan. Suosikikseni nousee Synkänsisäisen lisäksi Luunsyöjä, joka hakkaavassa toisteisuudessaan on pelottava. Hienoja kielellisiä ratkaisuja on muissakin tarinoissa. Koko teos ainakin ensilukemalta nostaa kehoon samanlaisen kihelmöivän olotilan kuin silloin, kun liian nuorena ensi kertaa katsoi John Stewartin mustavalkoisen Crash-lyhytelokuvan. Tulee irrallisuuden tuntu. On ehkä oleskeltava tovi kevätauringossa.

”Suun alueelle jäänyt ylimääräinen veri imuroidaan letkulla, jotta nanoloisella on edellytykset käynnistää välttämättömät lisääntymistoiminnot. Jos pystyisit vielä puhumaan, kuvaisit tätä tilaa todennäköisesti painajaismaiseksi.”

Kirsi Haapamatti

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua