Kutoudutaan ja kuollaan – arviossa Olli-Pekka Tennilän Lemmonommel

Kuvat: Elisa Hyvärinen / Poesia

Kieli ei ole tässä pelkästään väline, vaan myös kohde.

Kieli siis miettii itseään, tai laajennettu mieli arvioi kieltä.

Merkkejä on monenlaisia. Tämän kirjan alkulehdillä ne ovat savun kaltaista tuhrua, josta muodostuu kirjoituksen kaltaisia kiehkuroita, savumerkkejä. Tulee mieleen Karri Kokon viimevuotinen kirja Käsialoja, jossa oli lisäksi mainioita esseitä merkkien ja käsialojen filosofiasta. Tässäkin jäljitetään merkkejä, ja sen lisäksi laajennetaan tutkimusalaa hiljaisuuteen, merkittömyyden sekä merkitsemättömyyden suuntaan.

Kirjan reunoille leviävä taitto tukee lukijan omien kommentointien syntymistä.

Vallan merkit

Ihminen etsii jälkiä, jäljittää merkkejä, siinä missä muutkin eläimet. Jokaisella lajilla on omat merkkijärjestelmänsä, intressien mukaan,

Ihmisen yksi intressi on filosofinen – vai onko?

Luuleeko kirjoittaja erottautuvansa johonkin ylempään kastiin, kun hänen tiedetään ja nähdään kirjoittavan? Olli-Pekka Tennilällä on ”hän” tarkkailun kohteena, ulkopuolisesti ja ironisesti nähty ihminen.

Passiivissa kirjoitetaan, että ajatellaan sekä sisäänpääsyä kirjoitukseen että ”kirjoitus on yritys matkata elämän ulkopuolelle”. Tämä on pohjustavaa satiiria, alkusoitto, jonka jälkeen Blanchot’n lapsen sanatonta määräysvaltaa kuvaavan virkkeen jälkeen alkaa oman lapsuuden ja tietoisuuden hahmottamisen lyhyeksi jäävä haravointi: ei juuri löydy roskia.

Sanojen avaruuden kattavuuden epäilyä seuraa matematiikan informaatioon paneutuminen. Sekin kuitataan vajaaksi systeemiksi. Fraktaalimatematiikka tulee lukijan mieleen. Siinähän pyritään osoittamaan kaikkiin muotoihin luonnossa olevan kehiteltävissä matemaattinen kaava. Tennilä viittaa kirjassa myöhemmin tähän, hieman pilkallisesti.

Hallitaanko maailmaa sanoilla vai luvuilla, vai molemmilla? Kosmologit kehottavat käyttämään kaukoputkia, biologit mikroskooppeja. Sosiologien mielestä elämä on silkkaa vuorovaikutusta, jolle muut tarkoitusperät on alistettava.

Kilpaillaan tärkeydestä eli siitä, millä tavalla maailman saa parhaiten haltuunsa eli mikä ryhmä on hallitseva ryhmä?

Tennilää lukiessa rupeaa epäilemään haltuunottoa ylipäätään. Haltuunottamattomuus ja ilmiöiden tarkastelu sinänsä kiinnostaa kirjan lukemisen myötä enenevästi.

Mitä siis todella?

Joogaaja voi vajota hiljaisuuteen ja suodattaa häiritsevät tekijät nähdäkseen, ”miten asiat ovat”. Hän kuitenkin joutuu pienten äänten pariin kuulemaan ”hermoratojen sirisevää hiljaisuutta”.

Silmät auki hiljaisena olemalla voi lähestyä muutakin eliökuntaa kuin omaa lajiaan. Puhdas uteliaisuus luontoa kohtaan saattaa riisua ennakkoluuloja ja aukaista yllättäviä laajakatseisia näkökulmia?

Tennilän meditatiivisuus on tekstin varovaisuutta. Hän tutkii mieltä kuin biologi kasveja, periaatteella: ”Asiat ovat aina syvästi jotenkin.”

Näkyvän osan lisäksi on olemassa juuria. Mikä on käsitteiden takana?

Kovin kiintoisalta ei vaikuta tyhjä avaruus, mutta käsitteet muodostavat määritelmiä, kuin laatikoita järjestyksen muodostamiseksi, syntyy systematiikkaa. Mutta mihin ja mitä varten?

Yksittäinen käsite on olemassa vain suhteessa muihin.

Käsitteistä syntyy järjestelmiä. Kuten kielen oppii matkimalla, myös ideat tarttuvat meihin muilta.

Tässä metafysiikassa alkaa kiinnostaa käsitejärjestelmien ulkopuolelle jäävä, esimerkiksi nöyhtä ja joutomaat. Kaikki mikä muuttuu, muotoutuu lakkaamatta uudeksi: ”Elämä saattaa ollakin aineen suunta.”

Ihmisestä yleensä

Lukijan johtopäätös on, että yleiset asiat ovatkin yksityisiä. Yhteisiä ei oikeastaan ajatella. Niistä riidellään.

Toteava kuvaus ahmivasta syöjästä on tunnistettava ja kuvottavan herkullinen.

Paragrafit oleilevista ihmisistä tuovat mieleen joitakin ranskalaisia 1800-luvun lopun taiteilijoita: Seurat, Gauguin, Monet.

Tarkovskin huomautus merkityksen etsijän harhautumisesta taas laajenee kaiken ajattelun todellisuuspakotaipumukseksi.

Moni päättää olla jotain mieltä, liittyy mieltymyksiensä mukaisesti toisiin, pitää ideasta kiinni, niin että ”väistelee kaikkensa varjolla toisenlaisia totuuksia kuin meteoriitteja”. Kiinnitytään kupliin, pidetään kiinni periaatteista.

Teoksen lyyriset kohdat löytyvät sieltä, missä kieli ei tunnu riittävän:

”Tuntematon vaatekappale kaareutuu
hänen ihoaan vasten odottamattomasti.
Saumat kaareutuvat. Avaruus kaareutuu.
Lukusuunnat häiriintyvät.
Reunat. Saumat.”

Leikeltävä kokonaisuus

Lemmonommel (Poesia, 2021) symbolisoi vaatetta, joka kiertyy ympärille ja estää kokonaisuuden käsittelemismahdollisuuksien problematiikan. Valokuvaaja voi rajata osan näkyvästä, valintoja tehdään, mutta silti perusta pysyy.

Muuttumisvauhdista huolimatta on olemassa luonnonvoimien pysyvyys.

Useat tekstisarjat kääntyvät hiljaisuutta kohti, joka on aina pientä ääntä, ”äänteiden karheita hiutaleita”.

Maailma ei vastaa. ”Hän” tuntee, ”kuin olisi näyttämöllä, yksin”. Tuo ”hän” on kuin suurennuslasin alla oleva jokamies, kahdeksi jakautuneen mielen objekti, normaali jokaihminen:

”Hänen sieraimensa suurentuvat hapenottosyövereiksi. Avautuessaan ne alkavat muistuttaa kukkaa.”

Toisaalta Tennilä tarkastelee kolmannessa persoonassa läsnäoloa ja puheella suggerointia. Siinä kohdin sanaleikkihalu saa kepeästi vallan:

”Kaikki mikä on ilmeistä.
Ilmeistä. Vain siinä määrin, kuin osaamme lukea hänen kasvoiltaan.”

Onko kieli mielen ydinalue?

Lemmonommel muuttuu pohdinnaltaan loppua kohti vähemmän mairittelevaksi kielen ylivertaisuudelle. Hiljaisuus on vastapaino, sanaton kokija opponentti. Erityisen vahva vastakkainasettelu on tekstissä, jossa esiintyy kielimielikuva ”puheen suo”:

”Avautuu puheen suo, jolloin itse asiaan on vaikea päästä.”

Sen jälkeisessä jaksossa päästään kielen rajoihin. Oikeasti kielen todellisuus karsii aistien todellisuutta, samalla kun se luokittelee havaittua. Yksityisistä näyistä puhuminen ei kuulu normaaliin kommunikointiin. Alkaa tuntua siltä kuin luokittelu olisi tehtykin melkein pelkästään käytännön syistä. Kauppiaitten kieli on valtamediaa. Runoilijallakin on kielensä, mutta hän ei myy vaan näyttää.

On liian suuria asioita nimettäväksi, kuten myös liian pieniä. Hieno huomio! Ihminen elää liian suurien ja liian pienien hahmojen välissä.

Kaukoputki ja mikroskooppi ovat tuoneet uusia sanoja kieleen, aistien jatkeita, mutta ne ovat avaruuskieltä ja laboratoriokieltä, yhtä tavoittamatonta kuin satujen kieli.

Talouselämän ja sosiaalipolitiikan kielet ovat tuottaneet käsitteistöä yhä lisää.

Tennilä kirjoittaa: ”sen muoto on alkanut asuttaa kieltä” ja ”vaikka samalla tunnen niiden puskevan outoja aineksia elämämme riittäviksi ehdoiksi”. Tiede ja politiikka muovaavat todellisuuskuvaamme herkeämättä.

Toisaalta tämä teema kääntyy ihmissuhteen tarkasteluksi. Pari voi luoda uutta kielisysteemiä: sovitaan ja keksitään uudissanoja.

Uuskielisyyteen levittäytyvä, snobahtava, leikittelyruno on monimerkityksinen:

”Aistimisen ja muistimisen vuoksi ja luode
Luoksesi avautuu jälleen
vuoteen vuode.”

Skeptillistä

On epäiltävissä, että tämä mikä on, ei ole kaikki mikä on. Mikä on kuvaamatonta? On syväsemioottista havahduntaa, huomioita, joilla ei ole nimeä.

”Fuji-vuoresta sanotaan, ettei se ole koskaan samannäköinen.”

Myös läheisyydessä syntyy lisää merkitystasoja, joita kaikkia ei kyetä nimeämään.

”Oot niin avoin/ miljoonin tavoin”, kirjoitti ja lauloi Juice Pyhässä toimituksessa.

”Ihminen on johonkin tilaan herännyt eläin.”

Kaikki muuttuu epävarmemmaksi, kun asetumme sille kannalle, mitä Derrida tuo esiin kiistäessään antroposentrisen maailmankuvan yksinoikeuden Heideggeria vastaan. ”Sellaisenaan oleminen” (Dasein) ei ole erillisesti ihmisen ominaisuus, vaan kaikilla lajeilla on olemistapansa.

Tennilä lataa: ”Matkimme kuin jokin herännyt. Epäonnistunut eläin.”

Hän liikkuu semioottisessa syvänteessä kirjoittaessaan:

”Ajatus ei ole tarkka. Kieli on.”

Tekeekö juuri tarkkuus ihmisestä luonnon tuhoajan?

Ollaanko kasvettu nimeämispakon alaisuuteen?

”Lattialta löytyy välillä outoja roskia”, ”niitä kavahdetaan”.

Pidetään asunnot vapaana kaikesta nimeämättömästä, oudoista tunkeilijoista!

Tämä tarkkuus tekee meistä luonnon tyranneita. Tutkimme, määrittelemme ja alleviivaamme. Ihmisen tutkimus, jolle muiden näkymättömienkin elämien tuhonjulistus rakentuu. Raivaamme ihmiselle tilaa muilta lajeilta ilman sääliä.

Uusia paikkoja vallataan.

”Koko olemassaolo on paikallista.”

Niin, koska se tapahtuu jossain paikassa.

Runoilija kirjoittaa nimeämättömästä.

”Isä, onko juuri tällä kesäyöllä jokin nimi?” kysyy Risto Ahdin runon lapsi.

Lemmonommel ei pääty optimismiin.

”Fermi, paperi täynnä kirjoitusta on yhä valkoinen, kuten yö on musta.” (Viitannee fyysikko Enrico Fermin tunnettuun lauseeseen: ”Missä kaikki ovat?”)

”Me olemme aamun viimeiset yön liikuttamat/ kuivinhuulinsuutelijat.”

”Kuinka kertoa heille maailmasta, jota ei enää ole?”

* *

Lukija-arvioija on edellä tehnyt yleistäviä johtopäätöksiä teoksesta Lemmonommel, joka on yksityiskohtien juhlaa ja karttaa yleistyksiä ja suuria sanoja. Mutta se saa varmaan monet muutkin keittiöfilosofiaan taipuvaiset inspiroitumaan ja löytämään rivien väleistä itselleen läheisiä näkökulmia ja mielipiteitä.

Kirjan reunoille leviävä taitto antaa tilan lukijan innoituksille.

Niin juuri hyvä kirja toimii, ei väitä vaan availee näkymiä.

Erkki Kiviniemi

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua