Kuoria ja sisuksia – arviossa Saara Metsärannan esikoisromaani Kuori, jossa kirjoitan

14.07.2021

KIRJAT | Saara Metsärannan esikoisromaanin päähenkilö elää sosiaalisen kuoren sisällä katkeamattomassa paniikissa, yrittää tekeytyä hyväksyttäväksi, on kohtelias, mutta kiroilee mielessään kaoottista käytöstään.

”Kuori, jossa kirjoitan on kaiken aikaa tietoinen kirjoittamastaan, niin että syvimmätkin surun alhot lukee koomisesti sävyttyneinä.”

ARVOSTELU

4.5 out of 5 stars

Saara Metsäranta: Kuori, jossa kirjoitan

  • Basam Books, 2021.
  • 158 sivua.

Saara Metsärannan esikoisromaani Kuori, jossa kirjoitan (Basam, 2021) on monologi, jossa Maire kirjoittaa kirjaa elämän myllerrysten keskellä. Työ venyy, vaikeutuu psyykkisistä syistä. Sen valmistumisesta rakentuu pääaihe, jonka sisällä kehittyvät valmistuvan teokseen päämotiivit.

Sosiaalinen kuori

Sana kuori saa tekstissä leviävää merkityspintaa. Se on ensinnäkin sosiaalinen sovinnaismaailma, johon kirjoittaja Maire sopeutuu huonosti. Hänen omaisensa ja rakastettunsa näyttäytyvät marionettimaisesti hymyilevinä taviksina. Sosiaalisen kuoren sisällä elävä Maire on katkeamattomassa paniikissa, yrittää tekeytyä hyväksyttäväksi, on kohtelias, mutta kiroilee mielessään kaoottista käytöstään.

Kirjoittaminen on alkanut rakkaussuhteen päättymisen jälkeen. Elämä on muuttunut ”helvetiksi jossa on pakko hengittää”. Menetetyn Tuulikin tilalle on astunut alkoholi. Se on puolestaan tuplaannuttanut holtittoman käyttäytymisen. Mairen elämänhallinta on kadonnut, eikä hän pysty suunnistamaan elämän tapavirrassa kuin kohti seuraavaa pulloa. Milloin on toinen kenkä hukassa, milloin vaatteet hujan hajan. Kirjoitukseen ilmaantuu ylikierroksilla lyöntivirheitä.

Äiti on romaanin vahva sivuhenkilö, jatkuvasti uutta miestä etsivä järjestyksenpitäjä Mairen elämässä. Hän huolehtii tyttärestään keski-ikäisenäkin kuin pienestä lapsesta. Äiti siivoaa, urkkii ja koulitsee. Kaikkea hän ei tiedä, ei ainakaan sitä, että Mairella on hirttoköysi lukitussa kaapissa odottamassa käyttöä, sitten kun kirja viimein valmistuu.

Kommunikoinnin ja erotiikan kuoret

Maire kokee ja tuntee olevansa erilainen. Hänen ”ei pitäisi kuulua kenellekään”. Kuori joka pitää häntä koossa on itse elämisen pakko. Hän kokee puhumisen olevan silkkaa höpötystä.

Tuulikki oli järjestyksen pitäjä, tilan ottaja ja jaarittelija. Maire hyväksyy käytöksen kritisoimatta, mutta ei välitä elämän pintakerroksista. Merkityksellistä on ainoastaan kosketus, iho. Hänen elämänsä on todellista vain kosketuksessa. Asioiden hoitaminen ja puhuminen on turhanpäiväistä.

Kirjan motoksi olisi sopinut jonkun suomalaisrunoilijan säe: ”Ystäväni, kerron sinulle salaisuuden: ihoni rakastaa ihoa.” Sen asemasta Metsärannalla on kirjassaan vielä syvempi motto. Se on salaperäinen runon osa Leslie Marmon Silkon teoksesta Ceremony.

Sisällä kulkee Goethen Nuoren Wertherin kärsimykset -teoksen etenemisen henki. Metsäranta on selvästi ainakin pitänyt mielessään ellei jopa pyrkinyt tiettyyn rinnastukseen, osittain parodiseen, mutta sen kieli ei ole Goethea nähnytkään. Kuori, jossa kirjoitan on kaiken aikaa tietoinen kirjoittamastaan, niin että syvimmätkin surun alhot lukee koomisesti sävyttyneinä.

Kieli itsessään on kuori, tapakäyttäytymistä, vaihtokauppaa ja tyhjää ilmaisua. Eroottisessa tilanteessa sen korvaa ”ujellus”, joka on enemmän kuin mikään lause.

Metsäranta ei seksin korostamista kaihda, vaan antaa himon ja halun temmeltää tekstin keskuksena pidäkkeettömästi. Kirjan keskus on niin eroottis-seksuaalinen, että se tuo mieleen Freudin oppilaan Wilhelm Reichin käsityksiä orgasmista elämän tärkeimpänä toimintona.

Psykoreaalisuus

On hedelmällistä tulkinnalle katsoa tekstiä psykoanalyyttisten teorioiden valossa, tai ainakin hyödyntää niiden perustotuuksia. Monologin sisältö on syvältä ammennettua, semioottista rönsyä, jossa käsitteiksi muotoutumattomat halujen häivähdykset hallitsevat kaoottista käytöstä. Teksti on kirjoitettu sovinnaiseen symboliseen muotoon, lukuun ottamatta tahallisia virheitä. Tunnetusti kokeellisessa romaanissaan Amorfiaana Mariaana Jäntti hajottaa symbolisen järjestelmän ja kielen säännöt pyrkien viittaamaan anomalisilla, ehjiä lauseita välttelevillä ilmaisuilla psyykkisiin mielteisiin.

Kuori, jossa kirjoitan on rinnastettavissa kirjallisuuteen, jossa tajunnan syviä kerroksia on pyritty kuvaamaan suorasukaisesti, silti kielen sääntöjä noudattaen. Lukiessa tuli usein mieleen Hannu Salaman jotkut romaanit (esim. Minä, Olli ja Orvokki), siis pohjavirtoja etsivän kielen kannalta. Beckett kirjoitti viimeiset proosansa psyykeä sisäisesti tunnustellen. Kafkan Muodonmuutos alkaa kuoriaiseksi muuttuneen Gregor Sampsan yrityksillä kierittäytyä selkäasennostaan jaloilleen. Handken Puhtaan tajunnan tila ja Jelinekin Halu kulkevat samoissa syvävirroissa.

Fyysisen ensisijaisuus kuvautuu faktiseksi. ”Tämä romaani on toissijainen”, huomauttaa Maire, ja toistuvasti korostuu se, että kirjoittaminen on vain kalpea ihon korvike.

Jossain kohdin kirjoittaja arvelee olevansa ”vapauden pauloissa” ja avaa tällä uuden, yhteiskunnallisen näkökulman teokseen. Onko romaani siis myös hyvinvointiyhteiskunnan kääntöpuolen ilmaisua: vapauteen heitetyn sukupolven holtittomuuden kuvausta?

Kuoreton seksi

”Tästä ei saa tulla pelkkä lesbokertomus”, todetaan ironisesti. Ei Maire myöskään suostu ”omistautumaan yleville taiteentekemisen arvoille”. Hänen suhtautumisensa omaan kömpelöön sosiaalisuuteensa on karkeaa itseinhoa ja kiroilemista. Kokonaiskuvassa näkyy nyky-yhteiskunnassa heilansa menettäneen sadatteleva helvetti, maailmassa, jossa kukaan ei kunnolla välitä toisen tunteista, korkeintaan menestyksestä ja siisteydestä, kuten äiti.

Edellinen rakastettu Harriet on tärkeässä roolissa siksi, että lukija ei jämähdä luulemaan Tuulikkia ainoaksi autuaaksi seksikumppaniksi. Iho on kaikkein isoin juttu, ja totta kai muistot tulvivat niistä, joiden kanssa seksikokemukset ovat tapahtuneet. Vain seksissä voi jakaa itsensä kokonaan toisen kanssa. Primitiivinen luonto on insinööriajattelun ja kaakeliyhteiskunnan tavoittamattomissa, sillä se on jotain liian arvokasta ymmärrettäväksi.

Lopussa on yllätys, joka ei ole yllätys. Mutta sitä ennen on kiinnostava jälleennäkeminen, jossa Maire tapaa Tuulikin viidentoista vuoden kohtaamattomuuden jälkeen kahvilassa. Kohtaus on kirjoitettu tahallisen moniulotteisesti. Siinä toteutuu kuvitelmien, muistojen ja nykyhetken kesken jonkinlainen jakautuminen, jossa on myös mukana sulautumisen muisto. Pronomineilla leikkien Metsäranta synnyttää häkellyttävän kauniin kappaleen.

Romaani kirjan valmistumisesta ei ole ainutlaatuinen eikä ihan uusi. En kuitenkaan muista yhtään teosta, jossa tarina ja kirjoittamisen mukanaolo reflektoisivat yhtä luontevasti kuin tässä erinomaisen syvällisessä ja rikaskielisessä romaanissa.

Erkki Kiviniemi

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua