Kun raha, ohjukset ja nurkkakuntaisuus korvasivat suomalaisten arvot – arviossa Antti Kylliäisen Hyvänteossa

Kuvat: Lari Järnefelt / Art House

Kun Antti Kylliäinen toteaa uudessa kirjassaan Hyvänteossa (Art House, 2025), että me suomalaiset emme tiedä, mitkä yhteiskuntamme arvot ovat, on hänen näkemyksensä helppo jakaa. Arvopohjainen realismi -sanapari on kyllä tullut viime kuukausina toistuvasti mainituksi, mutta se vaikuttaa tarkoittavan lähinnä arvojen toissijaisuutta realismin varjossa.

Realismia puolestaan edustavat raha ja aseet sekä niiden takaama valta. Niistä puhutaan, niistä uutisoidaan ja niitä hamutaan. Mutta voivatko raha ja aseet tai edes valta olla arvoja, ihmiselon ohjaimia? Eivät, vastaa Kylliäinen, sillä ne ovat instrumentteja, keinoja, arvokkaiden päämäärien eli itsessään arvokkaiden asioiden tavoittelussa.

Mutta muutakin on pielessä. Olemme hukanneet myös keinoista parhaat, joilla pyrkiä kohti arvoiksi kelvollisia päämääriä (mikäli ensin onnistumme ne hahmottamaan), nimittäin hyveet. Tai ehkä on parempi ilmaista asia niin, että hyveitä ja hyveellisyyttä toki esiintyy, mutta me emme enää juuri kutsu niitä oikeilla nimillään, emmekä välttämättä myöskään luota niihin tienä hyvään, arvojemme mukaiseen elämään.

Kylliäinen on joka tapauksessa jo jonkin aikaa sitten lähtenyt (risti)retkelle hyveiden ja arvojen palauttamiseksi kunniapaikalleen kansakunnan kaapin päälle. Hän ei vain tutki etiikkaa, vaan myös kouluttaa erilaisia yhteisöjä rakentamaan kulttuuriaan arvojen ja hyveiden tuen varaan. Hyvänteossa sopii saman koulutuksen oheislukemistoksi helppona, jokaisen kansalaisen sulatettavissa olevana hyve-etiikan perusteiden ja Kylliäisen omien eettis-yhteiskunnallisten näkemysten esittelynä.

Kylliäinen käy ensin lyhyesti läpi hyveiden asemaa filosofianhistoriassa kunnes siirtyy pohtimaan hyvepuheen katoamisen syitä ja esittelemään kaikkea sitä, mitä olemme saaneet tahi ottaneet elämäämme hyveiden tilalle. Lopuksi päästään hyveiden paluuseen ja niiden rooliin suhteessa arvoihin.

Huipennuksena saamme vielä lukea rivienvälisen perustelun kirjan ilmestymiselle juuri nyt: jos joskus niin juuri tämänhetkisen kaltaisessa uhkaavassa ja sekavassa maailmantilanteessa yhteiskunta ja sen yksilöt tarvitsevat selkeät ja jaetut arvot, joihin nojata ja joiden vuoksi maataan ja elämänmuotoaan puolustaa.

* *

Kylliäinen kirjoittaa selkeästi ja rennosti, paikoitellen mutkat hieman suoraksi vetäisten. Hän kyllä osaa asiansa, mutta satsaa vahvasti koukeroimattomuuteen ja jahkailemattomuuteen välttäen sotkeutumasta akateemisiin lillukanvarsiin, joista hieman lisää alempana. Kylliäinen esimerkiksi tykittää, että ”se, mitkä yhteiskunnan arvot ovat, ei ole mielipidekysymys tai makuasia vaan silkkaa faktaa”, ja jatkaa vähän myöhemmin, että ”yhteiskunnan hyvyyden ja toimivuuden kannalta ainoa merkityksellinen asia on se, kuinka hyvin yhteiskunta onnistuu arvojensa toteuttamisessa.” Ota tai jätä, mutta ei kirjailija tässä selvästikään täysin väärässä ole.

Osa oleellisista arvoista löytyy Kylliäisen mukaan laeista tai niiden perusteluista, mutta koska lait ovat sääntöjä eli määräyksiä ja niiden noudattaminen valtion väkivaltakoneiston avulla varmistettu, lakien joskus vastentahtoinen noudattaminen ei takaa hyvää, arvoihin perustuvaa päätöksentekoa ja elämää. Tarvitaan myös aitoa halua ja tahtoa hyvään, eli hyveitä.

Kustantajan kansitekstin mukaan Kylliäinen ”kuuluu aristoteelisen hyve-etiikan johtaviin asiantuntijoihin Suomessa”. Niin epäilemättä myös on, ja juuri siksi ei voi olla tuntematta hieman vastentahtoistakin kunnioitusta, kun lukee hänen hyveitä koskevaa tekstiään. Kylliäisen kynä nimittäin piirtää taas ”silkkaa faktaa”, vaikka hyveteorioiden kantaisä Aristoteles ei jälkeensä jättämässään perinnössä ollut aina hyveiden suhteen kovin johdonmukainen, eikä viime vuosisadalla (akateemiseen) eettiseen keskusteluun mukaan kiilanneesta uusaristotelismistakaan puutu sävyjä ja toisistaan poikkeavia näkemyksiä (toisaalta, mikä asia filosofiassa joitakin logiikan tuloksia lukuun ottamatta ei olisi kiistanalainen).

Aristoteles itse asiassa horjuu jo selittäessään, mitä hyveet ovat. Yksi tulkinta on tai voi olla se, että ne ovat hänen mukaansa lähes sama asia kuin taidot, ominaisuudet, jotka tekevät jonkun hyväksi jonakin tai jossakin. Aristoteles jopa kuvaa, kuinka ”silmän hyve tekee silmän ja sen toiminnan hyväksi” ja jatkaa, että ”jos tämä on totta kaikissa tapauksissa, silloin ihmisen hyve on luonteenpiirre, joka tekee ihmisestä hyvän ihmisen ja hyvän toteuttamaan hänelle ominaisia toimintoja” (Nikomakhoksen etiikka III, 6, 15–23; kään. Simo Knuuttila).

Kylliäinen näyttäisi kallistuvan juuri tämän määritelmän ja tulkinnan suuntaan ja puhuvan hyveistä enemmän ja vähemmän samana asiana kuin (muista) taidoista. Hän esimerkiksi kirjoittaa, että ”kauppiaalla on kauppiaan hyveet, hyvällä lääkärillä lääkärin hyveet ja hyvällä jalkapalloilijalla jalkapalloilijan hyveet”. Esimerkiksi jalkapalloilijan hyveet tekevät hänestä jalkapalloilijana hyvän, joka siis on eri asia kuin olla ihmisenä hyvä (hyvä ihminen).

Aristoteles toisaalta antaa ymmärtää, että hyveet ovat (vain ja nimenomaan) ihmisen luonteenpiirteitä, jotka mahdollistavat hänelle hyvän elämän, ja että hyvä elämä on juuri sitä, eli ihmisen hyveellisten luonteenpiirteiden ohjaamaa, rationaalista elämää. Hyveiden ja hyvän elämän välillä ei siis ole mitään jalkapalloilijan taitojen (hyveiden) ja hänen joukkueensa menestyksen välisen syy-seuraussuhteen kaltaista sidettä, vaan hyveiden mukainen elämä on yhtä kuin ihmisen hyvä(ä) elämä(ä). Hyvä elämä ikään kuin emergoituu tai sukeutuu hyveistä ja niiden mukaisista teoista. Tämäntyyppisen ajattelun vetivät tappiinsa Aristoteleen jälkeen oman koulukuntansa rakentaneet stoalaiset.

* *

Lillukanvarret taakse jättäen Kylliäiselle voisi tehdä myös joitain arkikielisempiä kysymyksiä. Miksi esimerkiksi sotkea hyveet ja taidot eli erinomaisuudet? Eikö olisi selvempää viitata ”hyveellä” vain jalkapalloilijan moraalisiin hyveisiin, eli vaikkapa hänen rehellisyyteensä ja luotettavuuteensa ja puhua muun edestä hänen taidoistaan, joita voisivat olla vaikkapa hänen pallonkäsittely- ja pelinlukutaitonsa. Moraaliin kytkeytyvinä hyveet kuuluvat kaikkiin elämän osa-alueisiin, kutkin taidot vain johonkin tai joihinkin elämän osa-alueisiin. Nykypäivän opettajan on tarpeen omata monia taitoja digilaitteiden käsittelystä sujuvanpuoleisiin englantiin ja ruotsiin, mutta hänen olisi oltava myös reilu, rehellinen, pitkämielinen ja kohtuullinen. Hänen olisi siis oltava sekä riittävän taitava että hyveellinen ollakseen hyvä opettajana.

Kylliäistä voisi myös vaatia hieman perustelemaan, miksi hän viittaa niin isolla kintaalla velvollisuus(säännöt ja Kant)- ja seuraus(utilitarismi)etiikalle. Eivätkö teot ja niiden seuraukset ole moraalipohdinnan kovaa ydintä? Oliko oikein tehdä niin tai näin? Kuten Kylliäinenkin toteaa, oikein voi menetellä myös olematta hyveellinen, vaikkapa vain julkisuuskuvansa vuoksi tai taloudellisen hyödyn toivossa. Vai voiko? Onko teko koskaan oikein, jos sen tekijä on kiinnostunut vain omasta hyvästään?

Ja samaan aikaan: hyveellinen ei aina toimi oikein. Hän ei ehkä jaksa keskittyä tilanteeseen tai lukee sitä väärin ja erehtyy. Hyveellinen luonne ei siis ole välttämätön, eikä myöskään riittävä ehto sille, että teot olisivat aina moraalisesti oikeita.

Niinpä Kylliäistä voisi vielä kurmoottaa hänen raudanlujasta uskostaan hyveiden siunauksellisuuteen. Ihminenhän on monella tavalla erehtyväinen ja vajaa olio, joten sitä lienevät hänen hyveensäkin: osittaisia, tilannekohtaisia, paremminkin probabilistisia (jollakin todennäköisyydellä toteutuvia), eri elämänalueilla eri vahvuisia. Jeppe voi olla perhepiirissä hyvinkin pitkämielinen ja auttavainen, työmaalla taas jotain muuta. Kaiken lisäksi jotkut (sosiaali)psykologit jopa katsovat empiirisen näytön ihmisluonteen ja sen seurauksena luonteenpiirteiden olemassaolosta kovin ohueksi. Ja jos luonteenpiirteet ”ohenevat”, niin tekevät myös hyveet.

Kaiken ylläolevan jälkeenkin kehtaan väittää, että Kylliäisen kirja kannattaa lukea. Se käsittelee tärkeitä asioita, eikä sen pikku provokatiivisuus ole pelkästään pahasta. Lisäksi siinä on iso hyppysellinen aina niin toivottua arkijärkisyyttä. Kylliäinen esimerkiksi näyttäisi ymmärtävän, että sääntöjäkin tarvitaan, mutta että ne eivät riitä. Eivät riitä, sillä jokaista koukeroista, moneen suuntaan aukeavaa tosielämän tilannetta varten ei voi olla omaa sääntöään. Siksi tarvitaan myös käytännöllistä järkeä ja hyveellisyyttä, tai sitkeyttä hyvän puolelle asettumisessa, kuten filosofi Robert Adams kirjoittaa.

Toki kriittinenkin pitää olla, nimenomaan myös tällaisia pamfletteja lukiessaan.

Kari Heino

* *

Täydennykseksi

• Nikomakhoksen etiikka, jossa Aristoteles esittelee seikkaperäisesti hyvekäsitystään (Gaudeamus, 1989).
• Hyväntekijät – Hyveet ja arvot yksilön ja yhteisön elämässä (Art House, 2021), jossa Antti Kylliäinen paneutuu hyveaiheeseen perinpohjaisemmin ja hieman teknisemmin.
• A Theory of Virtue – Excellence in Being for the Good (Clarendon Press, 2006), jossa Robert Adams esittelee hyvekäsityksensä.

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua