Kun kylmä sota päättyi ja itsenäisyys elpyi – Jukka Tarkan aikalaiskronikka on lähihistoriamme juurihoitoa

Kuvat: Jussi Nukari / Lehtikuva / Siltala

Koiviston vapauttava tulkinta lopetti yya-kauden

Venäjän häikäilemätön hyökkäys Ukrainaan nosti dramaattisella tavalla esiin keskustelun Suomen turvallisuuspoliittisesta paikasta Euroopassa. Tämä saattoi yllättää monet, mutta ei varmasti valtiotieteen tohtori Jukka Tarkkaa (s. 1942). Tarkan seurannan ja aktiivisen osallistumisen kohde on lähes koko hänen uransa ajan ollut Suomen asema Euroopassa ja sen poliittisten ja taloudellisten rakenteiden muutoksissa. Tuore teos Itsenäisyyden elpymisaika-aikalaiskronikka vuosilta 1990–2020 (Siltala, 2022) on eräänlainen synteesi arvioista ja johtopäätöksistä, joita hän on aiemmin tehnyt Suomen lähihistoriaa seuranneena valistuneena tarkkailijana ja joista kertovat hänen lukuisat aiemmat teoksensa ja kolumninsa.

Esipuheessaan Tarkka toteaa, että tavallisesti turvallisuuspolitiikan kehityskulkuja tutkitaan kuin valtiotieteitä, selvitellään instituutioiden rakenteita, päämääriä ja toimintatapoja. Nyt näkökulma on uusi: Tarkka hakee humanistista näkökulmaa näihin teemoihin. Tavoitteena on ymmärtää turvallisuusasioista vastuussa olevien ihmisten ajattelutapaa, ja organisaatioiden virittäytymistä, selvittämällä heidän arviointeja, tavoitteita ja toimia. Tarkkaa parempaa aikalaista tähän tehtävään on vaikea löytää.

Teos käsittelee selkeän tematiikan mukaisesti Venäjää, Baltiaa, Euroopan unionia, puolustusta, Natoa ja Ahvenanmaata (jota koskeva Tarkan teos Ahvenanmaa – Itämeren voimapolitiikan nappula ilmestyi vuonna 2020). Kantavana teemana tarkastelun kohteena olevissa teemoissa on presidentti Mauno Koiviston syyskuussa 1990 tekemä tulkinta, jolla Suomi vapautui Pariisin rauhansopimuksen ase- ja ulkosuhderajoituksista (Pax-tulkinta). Samalla raukesivat ystävyydestä, yhteistoiminnasta ja avunannosta Neuvostoliiton kanssa tehdyn yya-sopimuksen Suomelle vaaralliset artiklat. Tämä Koiviston tulkinta osoittautui megatrendiksi, joka vaikutti useimpien turvallisuuspolitiikassa kylmän sodan jälkeen tapahtuneiden isojen asioiden taustalla.

Alku oli vaikeaa. Suomen uusi vapautuminen neuvostoystävyyden ajasta näyttäytyi kävelemään oppineen lapsen huojuvilta askeleilta. Kun perinnekommunistit 19.8.1991 Gennadi Janajevin johdolla kaappasivat vallan ja ilmoittivat aikovansa pelastaa Neuvostoliiton, Suomen reaktiot olivat lähinnä valitteluja tilanteesta ja sen korostamista, ettei ole syytä puuttua Neuvostoliiton sisäisiin asioihin. Lopulta kaappaus kaatui ja suomalaiset huokasivat helpotuksesta.

Venäjän idea?

Tässä hetkessä, kun läntiset demokratiat ovat Venäjän aggression kohteena, Ukraina etuvartiona, on hyvä pysähtyä poimimaan muutamia lähihistorian havaintoja, joilla on merkitystä yritettäessä ymmärtää, mikä Venäjää vaivaa.

Ajankohtaisen leikkauksen nykyhetkeen tekevätkin kirjan kuvaukset Venäjän pyrkimykset palata neuvostomenneisyyteen. Tämä kirjan jakso kuvaa ovivallisesti sitä suurvenäläistä ajattelua, joka on ajanut Venäjän nykyjohdon siihen häikäilemättömään väkivallan kierteeseen, joka Ukrainaan kohdistuu.

Suurvenäläistä ajattelua edusti Suomessakin 1990-luvulla elämöinyt äärikansallinen duuman jäsen Vladimir Zirinovski, joka tavoitteli muun muassa Suomen, Puolan ja Alaskan palauttamista Venäjän yhteyteen. Samoja ajatuksia oli Moskovan valtionyliopiston professori Aleksandr Duginilla, jonka kartalla Venäjän imperiumi ulottui Itä-Karjalasta Vladivostokiin; Suomi ja Itä-Karjala yhdistettynä ja Baltia luovutettuna Saksan vaikutuspiiriin.

Näitä aatoksia olisi voitu pitää huru-ukkojen haihatteluna, elleivät ne olisi jatkaneet elämäänsä Vladimir Putinin politiikassa. Neuvostoliiton romahtaminen oli hänen mielestään ”vuosisadan suurin geopoliittinen katastrofi”, kuten hän totesi jo vuonna 2005. Korjausliikkeenä alkoi toimia käsite ”lähiulkomaat”, joka tarkoitti Neuvostoliiton valtapiiriin aikaisemmin kuuluneita, mutta sittemmin itsenäistyneitä valtioita, joissa asui ”pyhän isänmaan ulkopuolelle jääneitä venäläisiä”. Jo vuonna 1994 Putin oli valitellut muun muassa Krimin ja Kazakstanin menettämistä. Tuolloin oli tosin jo aloitettu korjausliikkeen toimeenpano ensimmäisellä Tsetsenian sodalla, jota seurasivat tunnetulla tavalla Tsetsenian jatkosota, Gruusian sota, Itä-Ukrainan ja Krimin valtaus ja nyt täysimittainen hyökkäys Ukrainaan. Pahan alkujuuret ovat syvällä.

Poliittista viisautta, hyvää ajoitusta vai hyvää tuuria?

Kirjan nimen viittaus itsenäisyyden elpymisaikaan on osuva. Suomi otti itse tekemillään päätöksillä sen tilan ja aseman, joka sille eurooppalaisena demokratiana kuuluu. Kyse ei ollut pelkästään liittymisestä Euroopan unioniin, jolla tietysti oli läpileikkaava vaikutus koko suomalaiseen yhteiskuntaan. Yhtä lailla tähän elpymisprosessiin kuului Hornetien hankkiminen 1990-luvun alussa, keskellä historiallista lamaa. Samaan suuntaan tähtäsi Nato-keskustelu, joka alkoi niin ikään jo 1990-luvulla ja jumittui sitten Nato-optioksi hallitusohjelmissa ja turvallisuuspoliittisissa selonteoissa.

Tarkan kirjaa lukiessa tulee vahva déjà vu -elämys, joka liittyy Max Jakobssonin kirjallisiin monumentteihin. Vahva mukana eläminen kansakunnan kohtalonhetkillä tuo kertomukseen ja arvioihin juuri sitä humanistista näkökulmaa, myös tarkkailijan omaa, jota Tarkka esipuheessaan kertoo tavoittelevansa. Harmistus, turhautuminen, ilo, joskus jopa voitonriemu vuorottelevat kirjoittajan arvioissa hänen johdattaessaan lukijaa läpi vuosikymmenten.

Max Jakobsson on joskus todennut, että historialliset tapahtumat lähestyvät usein kuin sukkasillaan. Niitä ei havaita ennalta, vasta jälkikäteinen tarkastelu, joskus jälkiviisauteenkin yhdistettynä, hahmottaa tapahtuman historiallisuuden. Tarkan kuvaamat ilmiöt, yya-ajasta irtautuminen, Euroopan unioniin liittyminen, Nato-option kehittäminen ja muut itsenäiset puolustuspolitiikan ratkaisut, syntyivät ja toteutuivat silloin kun aika oli kypsä. Oliko kyse taitavasta ajoituksesta vai hyvästä tuurista?

Jos tätä kysymystä peilaa Suomen länsi-integraatioon, on hyvä huomata, että Suomi oli tässä suhteessa ollut eräänlaisessa kyttäysasennossa jo 1960-luvulta lähtien, sanamukaisesti aika lailla kyyryssä. Tuolloin oli pitänyt kehittää ensimmäisiä ohuita EFTAn ja Suomen osalta FINEFTAn kaltaisia järjestelyjä, joilla turvattaisiin mukanaolo länsi-Euroopan markkinoilla. Kun integraatio lähti 1980- ja 1990-lukujen vaihteessa syvenemään kohti ETA-ratkaisua, Suomi haki ketterästi uutta asentoa turvatakseen mukanaolon. Niin kauan, kun kyse oli taloudesta, tämä ei ollut ongelma idän suuntaan. Vaikeudet alkoivat, kun tähtäimeen tuli EY-jäsenyys.

Pääministeri Harri Holkeri totesi, että EY-jäsenyyden ja puolueettomuuden yhteensovitus on rinnastettavissa ympyrän neliöimiseen. Kun ajan riento sitten kiihtyi ja Itävalta ja Ruotsikin lähtivät tavoittelemaan jäsenyyttä, Suomelle tuli vakava paikka. Jos tästä junasta jäädään pois, seuraavassa junassa oltaisiin seurassa, johon kuuluminen voisi tuntua epämukavalta: entisen itäblokin maat. Ratkaiseva askel päätettiin ottaa ja hyvinhän siinä sitten kävi.

Vaikka noina aikoina taustalla leyhyi aina vanha huoli Venäjän reaktioista, Suomen EY-jäsenyyttä pidettiin – ehkä juuri tuosta Venäjä-pinttymästä johtuen – keskeisesti myös turvallisuuspoliittisena ratkaisuna.

Kun Tarkka käy läpi kaikki ne kansallisen keskustelun kipupisteet ja EY-prosessiin ulkoisesti vaikuttaneet aikapaineet, ei voi välttyä pohtimasta, kuinka monessa käänteessä sattuma ja huono tuuri olisi voinut puuttua peliin ja kaataa koko hankkeen. Itävalta-Ruotsi-junasta myöhästyminen, maatalouden vaikeudet, sisäpoliittiset vastavirrat, aina arvaamaton kansanäänestys…

Mutta yhteenvetona voi kaiketi todeta, että ponnistukset ovat osuneet lankulle aina kun on kun ollut kansallisista kohtalon loikista kyse. Paitsi ehkä yksi hyppy, jota ei 1990-luvulla arvattu tehdä: loikka Natoon yhdessä Baltian maiden ja muiden entisten itäblokin maiden kanssa. Jopa Paavo Väyrynen tätä mahdollisuutta tuolloin pohdiskeli.

Kuten aiemmin jo todettu, Tarkan teosta ajankohtaisempaa luettavaa Suomen lähihistoriasta ei tänä päivänä juuri löydy. Ulkoisten uhkakuvien maailmassa ja Suomessakin nykypäivinä harvoin koetun huolen ja jopa pelon ilmapiirissä on hyvä löytää tukea ja rohkaisua siitä, että viisaita ja oikea-aikaisia ratkaisuja on pahoissa paikoissa ennenkin pystytty tekemään.

Tarkka kirjoittaa selkeästi, elävästi ja terävästi. Lukija viihtyy vaikeidenkin asioiden parissa, mikä on hyvän tietokirjan tärkeä piirre. Kun kerrontaa ryydittävät muutamat omakohtaiset anekdootinomaiset muistelut, autenttiset henkilökuvaukset ja ennen kaikkea kirjoittajan solahtaminen keskeisten päätöksentekijöiden ja taustavaikuttajien ajatusmaailmaan, toteutuu Tarkan tavoittelema ”humanistinen näkökulma” täydelleen.

Jukka Ahtela

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua