Kosketa valasta, ja elämäsi muuttuu – arviossa Jessica Haapkylän Merten jättiläinen

Kuvat: Elina Nieppola / Into

Toisinaan välttelen lauantai-illan luontodokumenttien katselua. Niiden aiheuttama toivoton jälkitila on minulle liikaa. Ensin näytetään ainutlaatuisen upeita eläimiä luontaisessa ympäristössään. Näkymä on kauneudessaan pakahduttava. Sitten dokumentin musiikki vaihtuu surulliseksi. Kerrotaan, että tämäkin laji on ahdingossa ihmisen toiminnan vuoksi. Dokumentin lämmin syli kylmenee hetkessä. Avokämmentäkin tulee.

Hieman samanlainen on kokemus Jessica Haapkylän kirjaa Merten jättiläinen – valaiden arvoitusta etsimässä (Into, 2023) lukiessa. Tämä ei ole varsinaisesti moite. Se on kuitenkin se tunnejälki, joka minuun luontodokumenttien ja nyt Haapkylän teoksen jälkeen jää.

Meribiologi Jessica Haapkylän Merten jättiläinen pohtii ihmisen ja valaan suhdetta. Se on ongelmallinen, kuten ihmisen ja muun luonnon välinen suhde aina. Ihmisellä on kummallinen vimma tappaa kaikki, myös valaat, ja usein myös vähäiseltä tuntuvan syyn perusteella. Esimerkkinä kaskelottien päässä muodostuva öljy, jota haluttiin saippuan ja kynttilöiden valmistukseen.

Kirjassa kerrataan valaanpyynnin historiaa, mutta myös nykyisyyttä. Yhä vain valaita tapetaan harppuunoilla, usein tieteen nimissä, mutta käytännössä syötäväksi. Harmaavalaiden lihaa syötetään Venäjällä tarhaminkeille.

Karmaisevat ovat valaiden olot valtamerillämme ihmisen takia muutenkin. Valtava merenalainen kakofonia, kaikuluotaaminen ja öljynetsintään liittyvät räjäytykset, ahdistavat ja sekoittavat valaiden suuntavaistoa ja kommunikointia. Laivaliikenteen lisääntyminen häiritsee niiden liikkumista ja ravinnonhankintaa.

* *

Kaiken ihmisen vainon kuvailun ohella Jessica Haapkylän teos sisältää kauniita kohtia. Ote ei ole lainkaan tutkijamainen, kun Haapkylä kirjoittaa kokemuksistaan valassafareiden oppaana ja retkestään Kaliforniaan ja Meksikoon sinivalaiden kohtaamisen toivossa. Haapkylä on yhtä haltioissaan harmaavalaskohtaamisesta kuin kuka tahansa valassafarituristi.

”Huomaan puhuvani harmaavalaalle kuin koiranpennulle. Ehkä valas kuulee lepertelyni. Se käyttäytyy hyvin rauhallisesti ja nauttii selvästi kosketuksesta. Tunnen valtavaa kunnioitusta tätä kilttiä ja rauhallista eläintä kohtaan. Kuinka seurallinen ja utelias mutta samalla salaperäinen eläin harmaavalas on. Minulla on onnellinen ja epätodellinen olo. Olen suuren tunnevyöryn vallassa.”

Kirjassa kuvaillaan ihmisten reaktioita, kun he pääsevät kosketuksiin valaiden kanssa. He liikuttuvat, itkevät, eivätkä unohda kohtaamista koskaan. Senkaltaisen kokemuksen on pakosti muutettava jotakin ihmisessä.

Valassafaritkaan eivät tosin ole valaiden kannalta ongelmattomia. Kalifornialaista safarimeininkiä voi sanoa irvokkaaksi. Valaita jahdataan pienellä lahdella monen eri moottoriveneen voimin, jotta muutoin tyytymättömäksi jäävät safariasiakkaat saisivat valokuvattua valaan pyrstön.

* *

Suosittelen kirjaa kaikille, joita valaiden kieltämättä salaperäinen elämä kiehtoo. Esimerkiksi sinivalaiden parittelua tai synnytystä ei ole kukaan ihminen päässyt todistamaan. Kirjassa liikutaan vesillä ympäri maailmaan ja saadaan paljon tietoa eri valaslajeista, niiden elintavoista ja elinympäristöstä sekä kohtaamisista ihmisen kanssa.

Kirjan lukeminen ei kenties anna toivoa, mutta ymmärrystä se lisää. Ymmärrän nimittäin nyt vielä entistäkin paremmin, miksi miekkavalaat ovat hyökkäilleet veneiden kimppuun Gibraltarilla.

Kirsi Haapamatti

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua