Korvaushoito vie aallonpohjalta toivoon – arviossa Hanna-Riikka Kuisman romaani

Kuva: Like / Sami Kokko

Huumekoukussa elävän ihmisen sisäisen maailman kuvaaminen tuskin on helppoa, mutta Hanna-Riikka Kuisma on tehnyt sen tavalla, joka tuntuu todelta. Näin hän kertoo jälleen marginaalissa elävistä ihmisistä, mikä on tuttua jo muun muassa Finlandia-ehdokkaana olleesta romaanista Kerrostalo (Like 2019).

Kerrostalossa Kuisma kuvasi useita ihmiskohtaloita välillä hyvin riipaisevasti. Korvaushoidon (Like, 2024) pääosassa sen sijaan on yksi henkilö, mies, joka aloitti päihdekokeilunsa jo kouluikäisenä ja vihdoin yritysten ja erehdysten kautta pyristelee nelikymppisenä kohti elämää, johon päihteet eivät kuulu, apuna ovat vain lääkärin määräämät reseptilääkkeet.

Kuisma tuo päähenkilönsä lähelle lukijaa, mutta samalla etäännyttää tämän kertojana käyttäen miehestä vain pronominia hän. Kaikkia ympärillään pyöriviä ”hän” kutsuu nimeltä, mutta jää itse lukijalle anonyymiksi, tosin ajatuksissaan ja muistoissaan hyvin paljaana. Kuisma kuvaa kertojansa tekemisiä alleviivaamatta syitä ja seurauksia ja antaa lukijan oivaltaa, miksi asiat menivät niin kuin ne menivät.

Kun kuolema vie kavereita ympäriltä kahdenkymmenenviiden iässä, ”hän” miettii:

”Narkomania on etenevä sairaus, jonka erilaisia muunnelmia ja vaiheita tuli seurattua ja verrattua omiinsa. Päätepiste oli kaikilla tiedossa, eikä se ollut uskoontulo. Eilen vedit Pillin tai Pullan kanssa litkua ruiskuun viereisestä klikkikupista, tänään äijän ruumis makasi kylmiössä. Sen tilalla oli tyhjä paikka, tai siinä istui jo joku toinen. Eikä välttämättä edes huomannut eroa, kun ei välittänyt enää.”

* *

Kirja liikkuu kahdella aikatasolla, nykypäivässä ja kertojan muistoissa lapsuudesta lähtien aina aaltoliikkeenä vellovaan taisteluun pois aineista.

Huumekokeilujen aloittaminen voi olla hyvin pienistä asioista kiinni. Kuisman kertojalla päihteisiin ajautumista edisti isän alkoholismi ja väkivaltaisuus, mutta erityisesti yksi kouluun liittyvä kokemus vei lapsen motivaation ja uskon tulevaisuuteen.

Opettaja leimaa lahjakkaan ja kirjoittajana kunnostautuvan pojan valehtelijaksi ja huijariksi, eikä tämä pääse leimasta seuraavallakaan kouluasteella.

”Ei tämä ole tarina porttiteoriasta, vaan siitä että olin väärässä paikassa väärään aikaan väärien ihmisten kanssa. Sen lisäksi olin altis, perso ja sekoitin kovuuden ja heikkouden keskenään.”

* *

Kuisma kertoo hyvin uskottavasti erilaisista huumeista, niiden käytöstä ja vaikutuksista nimillä, joilla niistä kaduilla ja käyttäjien vetokämpissä puhutaan. Hänellä on ollut kirjaa kirjoittaessa apuna huumeriippuvuuden kokenut, joka on jaksanut käydä kirjailijan kanssa läpi vaikeita asioita.

Kertojan elämässä on myös hyviä ihmisiä. Sellainen on ennen kaikkea vaimo, joka jaksaa uskoa muutokseen ja jaksaa rakastaa. Miksi hän jaksaa ja sietää? sitä lukijana ihmettelen.

Äidille lapsen kohtalo ja toilailut ovat vaikeita. Kun kerran äiti löytää poikansa toivottomassa tilassa asunnostaan, hän ei voi kuin huokaista: ” Älä kuole, äiti sanoi niin hiljaa, että sitä tuskin kuuli. – Älä vie minulta ainoaa jäljellä olevaa lastani, se lausui jo kovempaa.”

Pikkusiskostaan Liisistä kertoja olisi halunnut pitää huolta, pitää tämän erillään kaikista päihteistä eikä toivonut tälle samanlaista elämää kuin itsellään. Yritykset menevät hukkaan, eikä siskon kohtalo jätä rauhaan.

* *

Kertojansa kautta Kuisma kuvaa terävästi myös suomalaista päihdepolitiikkaa ja etenkin huumausaineiden käyttäjien hoitoa. Tuntuu kuin ”hän” tietäisi itse paremmin, millainen korvaushoito toimii niin, ettei vieroitus aiheuttaisi ongelmia, jotka johtavat vain uhkaavaan retkahtamiseen.

Myös hoitajat vaihtuvat tuhkatiheään, eikä luottamuksellista suhdetta ole helppo solmia vitsailevan ammattilaisen kanssa. Ongelma on sekin, että korvaavia lääkkeitä joutuu jonottamaan huumeita yhä käyttävien kanssa. Tuttuja porukoita ”hän” viimeksi haluaisi nähdä.

Kuisman kirjan rivien välistä ja välillä suoraankin voi lukea yhteiskuntakritiikkiä. Koulukaveri Sebu esimerkiksi luovii koulut ja opiskelut läpi hyväosaisten vanhempien tuella, vaikka käyttää huumeita yhtä lailla kuin lähiön poikaporukat.

* *

Kirjan alkupuolella kertoja lähtee kotoaan A-klinikalle ja osuu matkalla samaan hissiin itkuisen pikkupojan kanssa. Hän haluaa katsoa toisaalle eikä jaksa välittää, vaikka kokee, että pitäisi, tai ainakin toivoo, että joku välittäisi:

”Lapsi ja hän kävelevät piinallisen kauan samaan suuntaan. Hän kääntyy lopulta ajatustensa pommittamana sivukadulle, vaikka se tietää pidempää reittiä. Jos hän miettisi poikaa, hän joutuisi muistelemaan itseään pienenä.”

Kuisman kuvaamasta kohtauksesta pitäisi jokaisen tuntea pisto sydämessään.

Marjatta Honkasalo

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua