Kokeellisen muodon ja vaikuttavan tyylin yhdistelmä – arviossa Marjo Katriina Saarisen Kaikki päivän tunnit

Kuvat: Annina Mannila / Teos

Kaikki päivän tunnit (Teos, 2022) menee kokeellisuudessaan syvälle kirjoittamisen perusteisiin ja on samalla leikittelevä ja taiturillinen mielikuvien ja merkitysten käsittelymakasiini, miltei kuin ihmisen kollektiivisen alitajunnan arkisto.

Kokeellisia romaaneja on julkaistu runsaasti, mutta tässä teoksessa on metataso viety tosi pitkälle: kertoja on kaiken aikaa läsnä ja mukana tapahtumisen äärellä. Tämä teos ja sen proosamuoto on syytä selvittää tutkimuksilla perusteellisesti.

Kaikkitietävä kertoja

Monien suurteosten yleinen käsite tulee tässä teoksessa monelta puolelta läpivalaistua. ”Kaikkitietävä” saa huvittavan monimielisen merkityksen, kun kerronta etenee pyrkien tiedostamaan henkilönsä lisäksi kaikki asiasisällöt ja tekee sitä Wikipedian avulla. Suuri määrä tarinaan liittyviä käsitteitä siivilöidään ja eritellään.

Kirjan nimi on tarkoituksellisen paradoksaalinen, sillä pohdinnoissa mittausmainen tieto asettuu läsnäolon vastakohdaksi. Näin kertojan tehtävästä tulee – ja se osoitetaan – ylivoimainen ja mahdoton. Teksti hajoaa iltaa kohti voimattomiksi ennusmerkeiksi siitä, mitä henkilöille voi jatkossa tulla tapahtumaan.

Tyyli

Näin teoreettisen tehtävänasettelun luulisi johtavan kuivaan arkikuvaukseen. Siksi hämmästyttävää on kerronnan jännitteisyys.

Lukija lähtee mukaan rakenteelliseen leikittelyyn esitystavan avoimen vetovoiman viemänä. Tyyli on vastustamattoman imevää ja perustuu jatkuviin pieniin käänteisiin ja yllätyksiin, ei niinkään juonessa kuin näkökulmien valinnoissa. Tarina näyttää mutkittelevan määrätietoisesti intuitioon luottaen. Teksti koukuttaa ja vie lukijaa kuin tämän odotuksia, arvailuja ja kiinnostusta annostellen.

Tässä kohdin on syytä mainita Vladimir Nabokov, jonka koko tuotanto on ollut samantapaista lukijan mukaan vetämistä näennäisen huolettomasti ennakoiden. Romaanissa Naurua pimeässä Nabokov paljastaa ensimmäisellä sivulla kirjan juonen ja saa silti lukijan pihteihinsä. Saarinen viittaa Nabokovin viimeiseen teokseen Kalvas hehku muutaman kerran.

Kaikki tieto ja sattumat?

Wikipedia on mukana kaikkitietävyyden parodiana, ja sen parhaat osuudet ovat kertojan omia kommentteja. Niiden perässä lukee: ”(Oma huomio, huom. ei Wikipedia)”.

Koko teksti on täyttä flowta, pakotonta kirjoittamisen iloa, juuri sitä antaumuksellista luovuutta, jota ei voi opettaa, koska se ei ole taitoa eikä osaamista, vaan todellisena pulppuavaa ilmaisua.

Kieli, tieto ja havaittu todellisuus ovat kolme hieman erilaista näkökulmaa, eikä mikään niistä näytä johtavan pois elämän hallitsemattomuudesta – ja miksi pitäisi?

Elämänhallinnan parodiointi ilmenee paikoin jossittelujen ja konditionaalien sarjatulena.

Koska kertoja luo henkilönsä, mutta päästää nämä näennäiseen vapauteen, hän on kiinnostunut pohtimaan tahdonvapauden ongelmaa. Hän ymmärtää sattuman ja valinnan arvon, ja pitää kohtaloa tylsänä ajatusmallina. Samalla hän joutuu kamppailemaan sattuma-käsitteen kanssa, koska näkee toteutumislinjoja henkilöittensä tavoitteisiin. Sattuma alkaa näyttää koskevan lähinnä tapahtumia, joiden syitä ei tiedetä.

Onko psyykessämme enemmän lainalaista kuin ajattelemme?

Kuvittelemmeko me saavuttavamme onnellisuutta tehdessämme järkisyihin perustuvia tietoisia valintoja mahdollisimman paljon? Ohjaako meitä jokin intuition kaltainen alitajuinen voima ja aukaiseeko siihen luottaminen väylää harmoniseen mieleen vai vain opettaa helpommin vastaanottamaan yllätyksiä?

Taju ”kaiken elämisen ja olemisen väliaikaisuudesta” näkyy ”nurmitädykkeissä”, joiden ”loisto on yhden päivän mittainen”. Kertoja näkee henkilönsä maalattuna kuolemantanssissa, orkesterin pyörittäessä ”ympyrää joka on neliö”.

Ihmisen pyrkimys hallita elämää kärjistyy juonen päähankkeeseen: kasvojen kirurgisen vaihtamisen valmisteluun.

Henkilögalleria

Kirjan henkilöt ovat siis: kertoja, A, B, C, D ja lukija (”yhtä näkymätön kuin minä”, toteaa kertoja), siis varsinaisesti kuusi kappaletta. Lisäksi tulee näyttämölle E, ja vielä lyhyemmin F ja G, kunnes idea jatkaa aakkosia pitemmälle kuolahtaa.

Anna, Ben, Cecilia ja Daniel ovat kaikki kertojan luomia henkilöitä, jotka hän päästää toteuttamaan itseään, hiipii heidän kannoillaan ja kirjaa tapahtumia, aikoo jopa kuiskutella heille ehdotuksia korvaan. Henkilöistä elävimmiksi kehittyvät Cecilia ja Daniel. Jälkimmäiselle kertoja loppupuolella päättä testamentata keskeneräiseksi jäävän tekstinsä.

Pyrkimysten kuvaaminen avaa kirjaan syvimmän näkymän. Kertojan on annettava henkilöilleen vapaus, koska mikään tietoinen ohjailu ei onnistuisi, kuten ei varmaan elämässäkään. Liian yksiulotteisesti tietoinen toiminnan määrittely tappaa tekstin, ehkä oikeasti elämisen laadunkin. Jos luulee tekevänsä valintoja joka hetki, ahdistuu kuin Hamlet. Teksti viestittää, että jotkin voimat ihmisessä ovat hänen tietoisuuttaan tärkeämmät ja viisaammat.

Pohdiskeluun tekojen ja mielen syy-seuraus-suhteista kertoja päätyy usein. Jaksot ovat esseemäisiä, herkkiä ja monipuolisia.

Vertailevaa tutkimusta

Teoksen filosofinen pohdinta kirjallisuuden funktioista on syvempää kuin verrokkina hyvin toimivien Matti Pulkkisen teosten Romaanihenkilön kuolema ja Ehdotus rakkausromaaniksi. Toki niiden ansiot ovat muualla eli kirjallisuuden merkityksen pohtimisessa maailmantilanteisiin osallistumisen ja yksityisyyden välillä. Samaa teemaa olivat jo varovammin raapaisseet Hannu Salama, Paavo Haavikko ja Christer Kihlman. Mutkikkaampiin mutta kiinnostaviin tuloksiin ovat päässet romaanin rohkeat kokeilijat Mariaana Jäntti ja Hans Selo.

Joel Lehtosen yli sadan vuoden takainen Putkinotko on sillä tavalla edeltäjä, että sekin kertoo yhden päivän tapahtumista. Aikoinaan kokeellinen romaani on nyt arvostettu, moniääninen klassikko.

Käännöskirjallisuudesta yhtymäkohtia voi Nabokovin lisäksi nähdä kirjailijan viittaamiin Clarice Lispectorin teoksiin.

Löytyyhän viittauksia Aristotelesin ja Platonin teksteihinkin, ja löysin myös alluusiot Eeva-Liisa Mannerin ja Mirkka Rekolan runoihin.

Marjo Katriina Saarisen kolmas teos on ehdottomasti hänen tähänastinen pääteoksensa. Sen ansiot kaunokirjallisena teoksena ja kokeellisena kerronnan purkamisena osiin ovat omaperäisiä. Vetovoimaisinta kirjassa on intensiteetti ja monikerroksisia ongelmia kaihtamaton, alitajuisesti älykkään itsevarma tyyli ja etenemisen tempo. Niin on syntynyt kollektiivisesti merkittävä työ.

Saman huikeusluokan suorituksiin ovat tällä vuosituhannella yltäneet palkituissa romaaneissaan Laura Lindstedt ja Marisha Rasi-Koskinen.

Saarisenkin teos on ajaton, ja pienet yhteiskunnallisiin ilmiöihin viittaavat heitot olisi voinut jättää pois. Mutta kirjailija ei tiennyt valmistelevansa klassikkoa, joten ne ovat kirjassa kertomassa valmistumisajankohdista ja sen aikaisista kulttuurisista ongelmista.

Kokeellinen muoto ja nautittava, intensiivinen tyyli yhdistyvät tässä hienossa kirjassa.

Erkki Kiviniemi

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua