Kohta 80-vuotiaalla Markku Envallilla riittää edelleen sanottavaa – arviossa Rajan kahta puolta

Kuvat: Pertti Nisonen / WSOY

Markku Envall ei anna periksi, vaikka viettääkin ensi kesänä kahdeksankymppisiään. Rajan kahta puolta (WSOY, 2024) on jo hänen kymmenes esseekokoelmansa, ja kuten tunnettua, häneltä on julkaistu myös melkoinen pino aforismi- ja fragmenttikokoelmia, runoja ja romaanikin. Lisänä vielä väitöskirja ja muuta tutkimuskirjallisuutta.

Vähemmän yllättävästi lähes läpi koko uuden kirjansa Envall puhuukin kirjallisuudesta tai ainakin sen inspiroimana. Samalla teos on jaettu kahteen osaan niin, että alkupää on enemmän teos-, loppupää teemavetoinen. Loppuyhteenvetona molemmissa kokonaisuuksissa on essee kuolemasta, nimiltään Kuolema ennen kuolemaa I ja Kuolema ennen kuolemaa II.

Aloitin lopuista eli kuolemista, koska Envallia pitkään harrastaneena ja arvostaneena tiesin hänen jo tuotantonsa alkupuolelta lähtien käsitelleen uskoon ja kuolemaan liittyviä tai niitä sivuavia aiheita. Lähestyin siis esseitä ajatuksella ”mitä nyt vielä”.

Kuolema II:sta voi sanoa, että ei kovasti ainakaan mitään uutta. Envall lähinnä ajelehtii näkökulmasta toiseen, kuolemanpelosta erilaisiin kuolintapoihin, kuolemasta kuolemiseen, lopulta myös elämään ja sen mikroskooppisen lyhyeen kestoon. Envall myös sivuaa – sitä mainitsematta – vanhaa, jo vuonna 1998 julkaistua esseetään Isäni kuolema, jossa hän kertoo isänsä saaneen kuolla nukkuessaan, siis saaneen kuolla tietämättä, että kuoli; saaneen kuolla juuri kuin halusi, olematta paikalla kun kuolema tuli, kuten Envall kertoo Woody Allenin toivoneen omaksi kohtalokseen.

Kuolema I on näyte esseisti Envallin ja kirjallisuudentutkija Envallin hedelmällisestä yhteistyöstä. Tutkimuksen kohteena on kuolema Aaro Hellaakosken (1893–1952) tuotannossa. Essee on horjumatonta ammattilaisen työtä, jossa kirjoittaja onnistuu avaamaan aihettaan paljon pintaraapaisua syvemmältä käytössä olevasta vähäisestä sivumäärästä huolimatta. Hellaakosken lisäksi kokoelman alkuosan muutkin nimet ovat isoja ja jo hartaasti aiemmin analysoituja: Juhani Aho ja Juha, Graham Greene, Joseph Conrad ja Ian McEwan, joista viimeksimainitun tuotantoa Envall käsitteli myös kahdessa edellisessä esseekokoelmassaan Tavaratalo taivasalla (WSOY, 2018) ja Kylmää kynäsotaa (WSOY, 2020).

Eristys-esseessä Envall pohtii erilleen, vaille ihmiskontaktia vetäytymistä tai joutumista kolmen kuuluisan kirjallisen tuotoksen kautta. Voiko sellaiseen olotilaan tottua, asettuakin? Envall kirjoittaa, miten yksinäisyydestä kärsivä Defoen Robinson Crusoe kauhistuu rantahiekasta löytämäänsä ihmisjalanjälkeä. ”Suurissa asioissa toivotuin ja pelätyin voivat lähentyä toisiaan”, kuuluu Envallin päätelmä.

* *

Kokoelman toisen osan teemavetoisten esseiden aiheet paljastuvat jo niiden minimalistisissa otsikoissa. Sarjan avaa Häpeä ja päättää Vanhuus. Pääosin Envall käsittelee juuri mainitun kaltaisia suuria ihmiselämän kysymyksiä, jotka kaikki tunnistamme ja kohtaamme ja joihin joudumme tavalla tai toisella asennoitumaan. Hieman eri sarjaa ehkä edustavat aiheiltaan esseet Tupakka ja Miljardi.

Heti kaksi ensimmäistä eli Häpeä ja Syyllisyys nostavat vireystasoani, sillä huomaan näkeväni häpeän ja syyllisyyden sekä niiden välisen suhteen toisin kuin Envall. ”Syyllisyys koskee sitä mitä olen tehnyt, häpeä sitä mitä olen” on Envallin mielestä ”uhkarohkea yleistys”. Mutta ehkäpä se on sittenkin vain tiukka kiteytys käsitteiden ”häpeä” ja ”syyllisyys” käyttöalojen erosta? Envall pyrkii muutamalla esimerkillä osoittamaan, että syyllisyyden ja häpeän ero olisi kaikkea muuta kuin selvä, mutta sotkee ajoittain asiansa muun muassa viittaamalla syyllisyydellä yhtäältä tiettyjen määräysten tai normien rikkomiseen, toisaalta syyllisyyden tunteeseen. Syyllisyyttähän voi tuntea olematta syyllistynyt normienvastaisuuteen ja lakia tai määräyksiä rikkonut voi olla tuntematta syyllisyyttä, ja hyvästä syystä. Kukapa ainakaan tällä puolen rintamaa syyllistäisi Putinin sanelemien määräysten rikkojaa.

Siinä Envall toki on ainakin osin oikeassa, että ”ihminen on sitä mitä tekee”, sillä moraalinen ryhdikkyytemme tai velttoutemme näkyy juurikin teoissamme (ja tekemättä jättämisissämme), erityisesti jos puheemme ja muu viestintämme lasketaan nekin teoiksi. Ja totta kai tekosiaan voi myös hävetä, eikä vain tuntea niistä syyllisyyttä. Jo Aristoteles kirjoitti, että ”säädyllisen ei tarvitse hävetä, koska se liittyy huonoihin tekoihin, jollaisia ei tule tehdä… Häpeällisten tekojen tekeminen on huonon ihmisen tuntomerkki.” (Nikomakhoksen etiikka, 1128b. Suom. Simo Knuuttila).

Minusta kaiken pyörityksen jälkeenkin jäljelle jää kuitenkin noteeraamisen arvoinen ero. Vääriin tekoihin syyllistytään ja niistä voidaan kokea syyllisyyttä, tietävät niistä muut tai eivät. Syyllisyys on sisäsyntyinen, tekoihin ja niiden moraaliseen arvoon liittyvä tunne. Mutta kun mukaan otetaan koko yhteisö, mikä milloinkin, voidaan alkaa hävetä muiden silmissä näkyvää kuvaa itsestä, Aristoteleen sanoin itsessä näkyviä huonon ihmisen tuntomerkkejä. Kirjallisuuteen viitaten, siinä missä Dostojevski kirjoitti syyllisyydestä, maalasi Oscar Wilde taidokkaan kuvan häpeästä.

* *

Syyllisyyden ja häpeän käsitepyörittely on tyypillistä teoksen koko loppuosalle. Myös esimerkiksi kiitosta, kauneutta ja vapautta Envall lähestyy vahvan käsiteanalyyttisesti. Samaan hengenvetoon on todettava, että kauneus saa kirjoittajalta aiheeseen sopivan, paikoin suorastaan runollisen ja esseekirjoittamisen perinteeseen istuvan, biografisen käsittelyn. Kas näin:

”Vailla eloisuutta kauneus on kuollutta. Kauneus sykkii kehossa kuin sydän, se väreilee kehon läpi. Jos katse on samea, se ei ole kaunis. Kauniin silmät loistavat, välkkyvät, säteilevät.”

Ja vielä:

”’Kuvankaunis’ on kauneuden kalvennut versio. Kuvan valhe on sen kyvyssä pysäyttää aika. Ihminen on miimien ja gestien virtaa, satakin kuvaa on vain virran sata pysäytystä. Valokuvaamossa otetaan kuvia, joista harva, yksi tai nolla tekee oikeutta kohteelle.”

Tekstin biografisuus ilmenee jo esseen ensilauseesta, jossa Envall kertoo, että ”liikkeeseen oli eräänä aamuna ilmaantunut uusi myyjä, joka ensi silmäyksellä löi jalat altani.” Jonkinlaista ”biografisuutta” on ehkä sekin, että Envall vuodattaa esseeseen pikku turhautumistaan aikojen huononemisesta, rumaakaan ei enää saa sanoa rumaksi, ja tytär joutuu neuvomaan isäänsä oikeassa sanankäytössä. Itse jäin vähän rypistelemään kulmiani, kun Envall kirjoittaa, että kauneuden piirejä ovat ”ihmiset, luonto ja artefaktit”. Eikös siinä ole vähän kaikki, mitä ihmiselle tarjolla on, ainakin jos myös henkiset rakennelmamme lasketaan artefakteiksi? Runokin voi ja usein onkin kaunis, samoin kuin matemaattinen kaava tai ihmisen suunnitelma auttaa naapuriaan.

* *

Niille, jotka haluavat esseistinsä tekevän analyysiä tunnistettavista nykypäivän ilmiöistä ja tapahtumista, ehkä tulevastakin, ei Rajan kahta puolta tarjoa paljoakaan. Osa käsitellystä aiheistosta toki on ihmismittakaavassa ikuista, loppuunammentamisen ulottumattomissa. Kauneudesta ja vapaudesta voi aina sanoa vielä jotain ja toisin.

Ja jos Envall katsookin useammin taakse- kuin eteenpäin, tekee hän sen tyylikkäästi ja tarkasti näkyväksi sanoen, ymmärrettävästi ja sopivasti pelkistäen. Envall on ilmaisun positiivisessa merkityksessä perinteinen esseisti. Hän osaa mahduttaa esseekohtaisesti vähäiseen sivumäärään sopivan siivun kulloisenkin aiheen väljää tarkkailua, joka irrottaa mukaan tekstivirtaan satunnaisia täsmällisiä kiteytyksiä. Ne puolestaan kutsuvat useammin kuin eivät (sisäiseen) vuoropuheluun.

Kari Heino

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua