Kirjassa Päivi Räsänen onkin oikea ihminen eikä vain turhautumisemme peili – Danielle Miettisen Valtakunnansyytetty

Kuvat: Danielle Miettinen / Perussanoma

Päivi ja Niilo Räsänen tykkäävät hiihdellä ja lapsenlapsille he yrittävät löytää mahdollisimman paljon aikaa. Päivi Räsänen ei Danielle Miettisen kirjassa Päivi Räsänen – Valtakunnansyytetty (Perussanoma, 2022) ole kaiken kieltävä meemi. Hän ei ole kirjassa edes mikään loistava uskonnon- ja sananvapauden sankari. Miettisen neutraaliutta tavoittelevassa teoksessa Räsänen esiintyy juuri niin monisyisenä, inhimillisenä ja tavanomaisena kuin kuka tahansa meistä. Siksi kirja on kiehtovaa luettavaa.

Miettisen kirjassa seurataan kansanedustaja Päivi Räsästä hänen vuoden 2019 Pride-kannanottojensa aiheuttamasta kuohunnasta kevääseen 2022, jolloin käräjäoikeus antoi ratkaisunsa siitä, onko Päivi Räsänen syyllistynyt kiihottamiseen kansanryhmää vastaan. Lisäksi mukaan tuodaan hänestä rikosilmoituksia tehneen papin näkökulma. Kirjan ydinkysymyksenä on, missä kulkevat uskonnon- ja sananvapauden rajat, mutta mitään selkeää ja lopullista vastausta kysymykseen ei saada, eikä tullakaan saamaan. Asia on nyt seuraavissa oikeusasteissa, joissa veteen piirretyn häilyvän viivan piirtäminen jatkuu.

Vettä cancel-kulttuurin kauhistelijoiden myllyyn

Syytteet Räsästä vastaan ovat ainakin näin maallikon näkökulmasta alkujaankin kohtalaisen heppoisella pohjalla ja niistä on ollut suunnattoman helppo saada lisää vettä ”wokeismin” ja ”cancel-kulttuurin” kauhistelijoiden myllyyn. Kirjassa tuodaan selkeästi esiin myös valtakunnansyyttäjä Raija Toiviaisen perustelut sille, miksi syytteet nostettiin, vaikka tutkintaa tehneen poliisinkaan mukaan ei olisi pitänyt. Perusteluja ei ole kuitenkaan helppo ymmärtää. Miettisen kirjassaan välittämän tulkinnan mukaan oikeusjärjestelmää käytetään ideologisen muutoksen edistämiseen yhteiskunnassa. Jos tosiaan keskustellaan siitä, onko Raamatun siteeraaminen laitonta, on jotain ehkä mennyt vikaan.

Miettinen piirtää tilanteesta kuvan, jossa tutkintapyyntöjä tehnyt Harri Meronen ja myös valtakunnansyyttäjä Raija Toiviainen ovat vastapuolena kulttuurisodassa, jossa uhattuna on kaikki konservatiiveille rakas ja tärkeä. Räsänen on tämän taistelun eturintamassa pitämässä pystyssä kaikkea kunnollista. Toinen tapa katsoa asiaa on niin, että toinen osapuoli puolustaa ihmisoikeuksia ja toinen osapuoli haluaa evätä ne joiltakin ihmisryhmiltä. Tämän näkökulman Räsänen ja muut konservatiivit pontevasti kiistävät. Heidän näkökulmastaan tämä ei ole ihmisoikeuskysymys.

Kuten kirjassa hyvin tuodaan esiin, ei kysymykseen saada vastausta käräjäoikeudessa, vaan upotaan syvälle raamatuntulkinnan ja teologisen väittelyn suohon. Vaikka sitä ei suoraan sanottaisikaan, välittyy ajatus siitä, ettei tämän keskustelun oikea paikka ehkä ole oikeusasteissa.

On saatava sanoa

Miettisen muutenkin hyvin kirjoitetun kirjan ansioksi on luettava, että Räsäsen ajattelua avaa tällä kertaa joku, jonka missiona ei ole ristiinnaulita häntä. Kriittisemmälle otteelle on ehdottomasti paikkansa, mutta niin myös Miettisen teokselle. Niin eri mieltä kuin Päivi Räsäsen kanssa olisikin, on vaikea löytää hänen käräjille vedetyistä sanomisistaan mitään sellaista, minkä sanominen pitäisi vapaassa, demokraattisessa oikeusvaltiossa kieltää. Esimerkiksi itse kyllä homorummutan ja murennan kristilliseen perinteeseen liitettyä ydinperheinstituutiota sen minkä ehdin ja pystyn, mutta mielekkäämpää se keskustelu on, jos myös vasta-argumentit ovat laillisia.

Tyylillisesti hämmentävää Miettisen tekstissä on se, kuinka mutkattomasti kirjailija jatkuvasti loikkaa Räsäsen ja muiden henkilöidensä pään sisään ja kertoo mitä nämä tilanteessa ajattelevat. Kirja on muuten dokumentaarinen, joten näin mutkaton kaunokirjallisten keinojen käyttö hiukan oudoksuttaa, vaikka lisääkin kirjaan luettavuutta. Välillä on vaikea tulkita, mikä on Räsäsen tai jonkun muun kirjan henkilön ajattelua ja mikä kirjailijan.

Vanha oppi natisee kivuliaasti liitoksissaan

Ongelmallista kirjassa on se, että ”cancel-kulttuurin” kaltaiset termit otetaan kritiikittä ja annettuna. Sekin on totta, että tosiasiallisesti konservatiivinen kristillinen ajattelu on ongelmallista ihmisoikeusnäkökulmasta. Ikivanha oppi ei ilman muotoilua ja soveltamista kivutta taivu nykymuotoiseen yhteiskuntaan. Sitä soveltamista eivät konservatiiviset kristityt haluaisi tehdä.

Yhteiskunnallinen todellisuus ei pelkisty niin siistiksi vastakkainasetteluksi kuin tämäkin kirja lopulta antaa ymmärtää. Siinä mielessä Miettinenkin asettuu mukisematta kulttuurisodan osapuoleksi eikä tee kriittistä yhteiskunta-analyysia. Tämän aiheen parissa sellaista syvempää analyysia tietenkin kaivataan hyvin kipeästi.

Pasi Huttunen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua