Kuvat: Sanna Lehto / Like Kustannus
KIRJAT | Likainen työ löytää kaksi häviäjien ryhmää: hiilikaivosten ja turvesoiden työntekijät. Voittajista kirja ei kerro, ellei sellaisina pidä pääkaupunkiseudulla pyöriviä ilmastoasiantuntijoita.
”Kirja kuvaa enemmän suomalaista ilmastokeskustelua kuin vihreää siirtymää.”
ARVOSTELU
Minea Koskinen, Karoliina Paananen & Miikka Pirinen: Likainen työ – Ilmastopolitiikan voittajat ja häviäjät
- Like, 2023.
- 253 sivua + valokuvaliite.
Likainen työ (Like, 2023) on kiinnostava paitsi aiheensa, myös tyylinsä puolesta. Se edustaa muodissa olevaa tarinallista tietokirjaa. Toimittajat kertovat haastateltavien kohtaamisia ja omia vaikutelmiaan, eivät vain haastateltavien sanomisia. Tarinallisuuden kääntöpuolena on kokonaiskuvan ja faktoihin perustuvan analyysin sekavuus, vaikka lähdeaineistoa on paljon.
Ilmastopolitiikan häviäjiksi nostetaan kivihiilityöläiset ja turveyrittäjät. Heistä valokuvaaja Miikka Pirinen on ottanut tyylikkäitä potretteja, joissa he poseeraavat kypärissään ja haalareissaan, kasvot nokisina ja pölyisinä, ilmeet vakavina. Kiivihiilen louhinnan historian kuvauksella taustoitetaan sitä, miten fossiilienergia on ollut ratkaisevassa roolissa teollisuusmaiden kehityksessä. Myös suomalaisen turveteollisuuden vaiherikas historia käydään läpi alkaen sota-ajan energiapulasta, jatkuen öljykriisin ja aluepolitiikan tuomiin kasvun vuosikymmeniin ja päätyen viime vuosien murrokseen, jossa koko alaa uhkaa loppua ilmastopolitiikan ja erityisesti päästökaupan takia.
Tämä kaikki on hyvin kuvattu, mutta odotin, että vastaavalla tavalla toimittajat Minea Koskinen ja Karoliina Paananen kuvaisivat ilmastopolitiikan voittajia. Niitä on luonnon lisäksi tarjolla monella teollisuuden alalla, vaikkapa bio-, aurinko- ja tuulienergian tuottajat, lämpöpumppujen valmistajat, energiansäästöteknologian kehittäjät, vety- ja kiertotalouden ja jakamistalouden toimijat, sähköautojen valmistajat…
Jostain syystä tällaisia verrokkiryhmiä ei kirjassa käsitellä. Sen sijaan ilmastopolitiikan voittajiksi nostetaan pieni ja mielestäni epäolennainen ryhmä: ilmastoasiantuntijat. Kirjoittajien mukaan ilmastopolitiikkaa eivät tee maaseutuyrittäjät, vaan helsinkiläiset, korkeakoulutetut asiantuntijat, jotka toimivat yrityksissä, etujärjestöissä ja kansalaisjärjestöissä. He hallitsevat ilmastokeskustelua ja tuntevat toinen toisensa. Tässä verkostossa aina Elinkeinoelämän keskusliitosta Elokapinaan vallitsee yksimielisyys siitä, että lämpeneminen on pysäytettävä puoleentoista asteeseen.
Mielestäni tämä väite ei pidä paikkaansa, vaan osa elinkeinoelämän ja etujärjestöjen lobbareista yrittää heikentää Suomen ilmastopolitiikkaa. Esimerkiksi MTK onnistui heikentämään luonnonsuojelulain uudistusta, ja parhaillaan lobbaa vahvasti metsäpoliittista keskustelua ilmaston kannalta huonompaan suuntaan.
* *
Kirjassa ääneen pääsee näkyvimmin pari ilmastoasiantuntijaa, Compensate-säätiössä työskentelevä Niklas Kaskeala ja Luonto-Liiton toiminnanjohtaja Riku Eskelinen. Edellinen edustaa kyllä erästä ilmastopolitiikan hyötyjää, eli yritystä, joka tarjoaa hiilipäästöjen kompensointia. Kaskealan haastattelu laventuu kompensaation etiikan pohdiskeluksi ja lopulta jopa sen miettimiseen, voiko Kaskeala lentää Atlantin ylitse edistämään säätiön asiaa. Eskelisessä kiinnostavaa on se, että hän on taustaltaan keskustalainen ja yrittää rakentaa siltaa ilmastokeskustelun ääripäiden välille. Toinen toimittajista käy Luonto-Liiton leirillä kuuntelemassa maaseutuyrittäjän ja aktivistien keskustelua. Yhteisymmärrystä ei löydy, mutta toimittajan sympatiat tuntuvat olevan yrittäjän puolella.
Tekijät kuuntelevat ilmastokeskustelun ääripäitä ja yrittävät ymmärtää erilaisia näkemyksiä ohi puhumisen sijaan. Turveyrittäjien ja hiilikaivostyöntekijöiden kohtaamiset tuottavatkin sympatiaa näille ”kovan ilmastopolitiikan” häviäjille. Varsinkin 82-vuotiaan turveyrittäjä Taisto Raussin tarina on vetävästi kirjoitettu. Sen vastinpariksi asettuu tarina Elokapinan aktivisti Iiris Laisista pysäyttämässä Mannerheimintien liikennettä kesäkuussa 2021. Asetelmassa on vahvaa kategorisointia: pitkän linjan miesyrittäjä vastaan opiskelija-aktivistinainen, yrittäjän elämänkokemusta ja talousrealismia tihkuva puhe vastaan naisen maailmojasyleilevä idealismi, energiapolitiikan uhri vastaan vielä kovempaa energiapolitiikkaa vaativa aktivisti.
Kirjassa haastatteluista syntyviä vastakkainasetteluita ei pureta, se jää lukijan tehtäväksi. Turveyrittäjien haastatteluista jää mieleen yrittäjien aktiivisuus, heillä on monta rautaa tulessa ja uusia liiketoimintoja kehitellään, kun entiset kuihtuvat. He elävät yrittäjän arkea, purnaavat, mutta sopeutuvat. ”Likaisen työn” loppuminen on iso muutos, mutta elämä jatkuu.
Aktivistien haastatteluista jää mieleen heidän kokopäiväinen omistautuminen asialleen, heidän ”ammattinsa” on ilmastoaktivismi. Yrittäjät lähestyvät asiaa työnsä kautta, aktivistit asiansa kautta. Ehkä tästä juontuu kirjan kuvaaman ilmastokeskustelun kaksijakoisuus ja ohi puhuminen, intressit ovat kovin erilaiset.
* *
Kuvittelin lukevani tietokirjaa vihreän siirtymän voittajista ja häviäjistä, mutta kirjoittajat päätyivätkin pohtimaan ilmastokeskustelun voittajia ja häviäjiä. Varsinkin ilmastoaktivistien ja -asiantuntijoiden haastattelut kääntyivät myös identiteettipolitiikkaan, kuten lihan syönnin ja lentämisen etiikkaan. Jostain syystä kivihiilen louhijoiden ja turveyrittäjien haastatteluissa ei heidän elämäntapansa eettistä kestävyyttä pohdittu. Ja jos kirjan fokus on ilmastokeskustelun analysoimisessa, kirjasta puuttuu kokonaan hyperaktiivinen ryhmä, joka täyttää maakunta- ja iltapäivälehtien keskustelupalstat: ilmastokriitikot, joita monet Perussuomalaiset ja heidän hengenheimolaisensa edustavat.
Mietin kirjan viestiä. Aivan kuin toimittajat kirjoittaisivat itseään ulos omista ennakkoluuloistaan. Kirjan takakannessa kustantaja Like mainostaakin: ”Palkitut journalistit sulkevat Twitterin ja lähtevät katsomaan, miltä ilomastokriisi näyttää ja tuntuu suomalaisilla turvesoilla Kehä III:n ulkopuolella… Itsekriittinen teos kuvaa elämää vihreän siirtymän etulinjassa…”
Jäin miettimään, millainen kirja olisi syntynyt, jos toimittajat olisivat lähteneet etsimään ilmastopolitiikan häviäjien lisäksi todellisia ilmastopolitiikan voittajia, kuten uusiutuvan energian yrittäjiä tai kierto- ja vetytalouden kasvuyrityksiä. Ehkä ilmastokeskustelu olisi noussut uudelle tasolle.
Pauli Välimäki
* *
♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️
Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa.
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
”Ihanan maksimaalinen” – Harri Henttisestä kasvoi Vesilahden kirkkoherra ja nyt jo puolen Suomen tuntema KirkkoHarri
KIRJAT | Miia Siistonen näyttää, miten julkkiselämäkerta kirjoitetaan oikein: vetävästi, humoristisesti, kohdetta silottelematta mutta häntä kunnioittaen ja avaten ajattelun rajoja.
Niilo Teerijoki muistelee kansakoulunopettajan uraansa Aunuksen Karjalassa – arviossa Uskon ja toivon aikoja
KIRJAT | Kotiseutuneuvoksen puolen vuosisadan takaisissa käsikirjoituksissa kuvataan kolmea kouluvuotta Itä-Karjalan kylissä loppusyksystä 1941 kesään 1944.
Sotiminen Israelissa vaikuttaa siltä kuin sen pitäisi kuulua päivittäiseen uutisannokseen – arviossa Hannu Juusolan Israelin historia
KIRJAT | Maailmanyhteisö on neuvoton, kun ne, joilla on aseita ja voimaa takanaan, tekevät mitä lystäävät. Siksi Hannu Juusolan tuntevat kaikki ajankohtaislähetyksiä seuraavat tv-katsojat.
Taku Hoon elämä oli isän käsissä, ja se meni pala palalta rikki – arviossa Kenelle kertoisin
KIRJAT | Pieni ja vaatimaton runokirja avaa lapsen kokemusmaailmaa perheessä, jossa kasvamisen keskiössä on mielenterveyspotilas, oma isä.
