Keskiössä kirjailijuus ja kielen hurma – arviossa Elin Cullhedin Euforia

28.10.2022
CullhedKansi

Kuvat: Atena

KIRJAT | Elin Cullhedin August-palkittu romaani muistuttaa, että runoilija Sylvia Plath oli paljon muutakin kuin traaginen kohtalonsa. Euforia on yhden vuoden mittainen fiktiivinen romaani vuodesta 1962.

”Euforia on täynnä elämänjanoa ja kirjoittamisen nälkää, ja juuri niistä meidän pitäisi Sylvia Plath muistaa.”

ARVOSTELU

4 out of 5 stars

Elin Cullhed: Euforia – romaani Sylvia Plathista

  • Suomentanut Laura Kulmala.
  • Atena, 2022.
  • 331 sivua.
Osta kirja tai kuuntele sitä ääni­kirja­palveluista, tuet samalla Kulttuuri­toimitusta!
Adlibris BookBeat Nextory Storytel

Taas kirja Sylvia Plathista? Tämä oli ensimmäinen ajatukseni, kun kuulin ruotsalaisen Elin Cullhedin romaanista Euforia (Atena, 2022; alk. Eufori, 2021). Epäilin, voisiko Cullhedilla – tai kenelläkään – olla enää mitään uutta sanottavaa Plathista, josta tai jonka inspiroimana on ilmestynyt jo lukemattomia fakta- ja fiktioteoksia, myös lähiaikoina.

Esimerkiksi Heather Clarkin yli tuhatsivuinen Plath-elämäkerta Red Comet – The Short Life and Blazing Art of Sylvia Plath julkaistiin vuonna 2020 ja suomenruotsalaisen Sanna Tahvanaisen parikymppisestä Plathista kertova romaani Kirsikankukkia lumella vuonna 2019. Plath on innoittanut viime aikoina jopa jännitysromaanien kirjoittajia: hänen traaginen tarinansa toimii moottorina muun muassa S.K. Tremaynen trillerissä Äänet (2020).

Elin Cullhed voitti Euforiallaan Ruotsin August-palkinnon. Olen utelias: voisiko olla, että se onnistuukin käsittelemään aihettaan freesillä tavalla?

Lihallinen kieli viittaa Plathin tuotantoon

Euforia on yhden vuoden mittainen fiktiivinen romaani, ns. biofiktio. Se kertoo vuodesta 1962 eli Plathin viimeisestä elinvuodesta. Plath kuoli helmikuussa 1963, vain kuukausi esikoisromaaninsa Lasikellon alla ilmestymisen jälkeen. Vuonna 1962 Plath sai apurahan, kustannussopimuksen ja Nicholas-pojan. Samana vuonna hän myös erosi aviomiehestään Ted Hughesista tämän aloitettua suhteen toisen naisen kanssa.

Luen Euforian kahdesti. Ensimmäisellä lukukerralla huomaan keskittyväni lähes pelkästään ns. tarinan tasoon eli siihen, mitä Cullhed kertoo. Tapahtumat eivät tarjoa suuria yllätyksiä lukijalle, joka on tutustunut aiemmin vaikkapa Plathin päiväkirjoihin tai johonkin kelvolliseen elämäkertaan. Olen hieman pettynyt ja samalla myhäilen: arvasin.

Jokin Euforiassa silti kiehtoo ja toisella luennalla alan saada hommasta kiinni. Cullhedin romaanissa ei ehkä olekaan kyse siitä, mistä tai kenestä se lopulta kertoo vaan siitä, miten se kertoo. Kielen ja rytmin ensisijaisuus alkaa tuntua melkein päihdyttävältä.

”Seisoin siinä kynineni ja papereineni Nick käsivarrellani, tietenkin, ja ajattelin: Sylvia. Hapuilin nimeäni. Sylvia – se tarkoitti metsän henkeä. Metsää, raikasta ilmaa, kosteita hauraita lehtiä ja puita, puita, puita. Sitä minä olin. Olisin joku josta pitää kiinni. Olisin Tedin metsä, ja hän olisi kaikki sen eläimet.” (s. 172)

Palaan Euforiaa lukiessani Plathin runojen ääreen ja huomaan, että Cullhed ei keskustele pelkästään Plathin elämäntapahtumien vaan myös Plathin tuotannon ja erityisesti kielen kanssa. Se käsittämätön voima, joka hurmaa Plathin runoudessa, on läsnä myös Euforiassa. Paikoin Cullhedin teksti sykkii kauhua, vihaa ja yltiöpäisyyttä lähes samalla intensiteetillä kuin Plathin ehkä tunnetuin runo Lady Lazarus. Suomentaja Laura Kulmala on tehnyt hienoa työtä.

Romaani on äärimmäisen lihallinen ja myös eläimellinen. Cullhed käyttää eläinmetaforia kenties jopa Plathia enemmän. Ihminen vertautuu niin käärmeeseen, korppiin, lehmään, suteen, hylkeeseen, kettuun kuin kuoliaaksi ammuttuun ankkaankin. Cullhed ei myöskään ole kiinnostunut adjektiivien välttelemisestä, vaikka sellaista usein tunnutaan kirjoittajille suositeltavan. Euforia on ihana, pakahduttava, vereslihainen adjektiivien meri.

”Meri nuolee ruskeita jalkojani ja haisee pistävästi suolalta ja märältä kiimaiselta levältä – – ” (s. 13)

Vahva minäkertoja puhuu kirjoittamisesta

Helsingin Sanomille antamassaan haastattelussa Cullhed kertoo halunneensa nostaa romaanissaan keskiöön Plathin kirjailijuuden sen sijaan, että pöyhisi jälleen kerran Plathin itsemurhaa ja mielenterveysongelmia. Linjaus on tarpeellinen ja raikas: tarina petetyksi tulleesta naisesta, uhriudesta ja kaasu-uunista on jo aivan liian tuttu.

Pääosin Cullhed onnistuu tavoitteessaan. Kirjan keskiössä on kyllä Plathin ja Hughesin raivoisa avioliitto, mutta Cullhed tarkastelee sitä ennen kaikkea kirjoittamisen kautta. Millaista on elää avioliitossa, jossa molemmat kirjoittavat? Riittääkö tilaa ja aikaa kummankin kirjoittamiselle, ja kuka joustaa, jos joustettava on? Ovatko kilpailu ja kateus aina läsnä? Ja entä sitten, kun kuvioon lisätään lapset?

”Minulla ei ole varaa sellaisiin ylellisyyksiiin kuin itsensä etsiminen ja eheytyminen – minun täytyy olla heidän. Minun täytyy elää lapsiani varten, olla heitä ympäröivä vihreä klorofylliseinä, heidän aurinkonsa. Ted taas saattoi istua ylhäällä varjossa ja olla täysipäiväisesti – ja ennen kaikkea – kirjailija. ” (s. 187–188)

Romaanin minäkertoja on fiktiivinen Sylvia Plath. Valinta on rohkea, mutta ainoa oikea. Minäkertojan estoton ja välillä ärsyttäväkin ajatusten ja tunteiden virta kiskoo mukaansa. Sylvian elämästä piirtyy kuva kulissina, jossa tärkeintä on näytellä oma roolinsa hyvin. Hyytävyyttä lisää se, että Cullhed rajaa valtaosan kohtauksista Devonin maaseudulla sijaitsevaan taloon, neljän seinän sisään tai puutarhaan, joka tuntuu kukkivan ja lakastuvan samaan tahtiin Sylvian ja Tedin rakkauden kanssa.

Toisaalta yksi vaikuttavimmista kohtauksista on kirjan loppupuolella oleva ratsastuskohtaus, jossa Sylvia laukkaa Ariel-nimisellä hevosella luvatta läpi peltojen ja niittyjen. Tuo huumaava vapauden kokemus siirtyi myös maineikkaaseen muodonmuutoksia käsittelevään Ariel-runoon, jonka Plath kirjoitti erottuaan Hughesista.

Lopun allekirjoitus koskettaa

Muodoltaan ja sisällöltään Euforia on melko perinteisesti toteutettu biofiktio. Se antaa äänen kohteelleen ja myötäilee uskollisesti todellisia tapahtumia. Romaanin lopussa tapahtuu kuitenkin jotain erilaista: Cullhed allekirjoittaa tekstin omalla nimellään. Aivan kuin hän haluaisi sanoa, että Plathin tarina on myös hänen tarinansa. Tai että Plathin tarinassa on jotain, mihin kaikki kirjoittavat naiset/vaimot/äidit voivat samaistua – yhä tänäänkin.

Teko on koskettava. Samalla se saa miettimään, millainen Euforiasta olisi tullut, jos Cullhed olisi rikkonut perinteisen biofiktion kaavaa ja kirjoittanut itsensä suoremmin tekstiin mukaan.

Olennaisinta lienee kuitenkin tämä: Euforia on täynnä elämänjanoa ja kirjoittamisen nälkää, ja juuri niistä meidän pitäisi Sylvia Plath muistaa.

Maisku Myllymäki

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua