Kesannoida aina, säkenöidä vielä – Katja Seutun runoteoksessa ihmisen tietoisuus hahmottuu osana muuta olemassaoloa

Suurin osa viime vuosikymmenien luontolyriikasta on kirjoitettu luonnosta erillisen subjektin näkökulmasta. Älyllistä yhteyttä muuhun luontoon on ollut toki paljon, ja Aaro Hellaakoski taitaa olla koetun panteismin käyttäjänä ylivertainen.

Katja Seutun teoksessa Kesannoida, säkenöidä (WSOY, 2022) ihminen on yksi olento muiden joukossa, ja niinpä hänen kuvaamiskulmassaan näkyy kokonaisuus selkeästi laajemmasta perspektiivistä kuin tavallisesta antroposentrisestä katsannosta. Harvinaista on saada lukea teosta, jossa ihmisen tietoisuus on hahmottunut osana muuta olemassaoloa näin vaativasti. Toiset lajit rinnastuvat rakenteellisesti oman olemisemme kanssa. Kirjailijan katse on kavunnut kauemmas ja näkymä on laaja.

Vaeltelemme tai lennämme

Toteavaa kirjoitustapaa runoudessa on käyttänyt myös Olli Sinivaara teoksessaan Puut. Seutu katselee laajemmin maisemia ja hylkää vielä selvemmin analyyttisen tarkastelun: kokonaisuuden osista ei synny yksiköitä, joilla olisi erillinen elämä. Kun Sinivaara poistuessaan muistaa ja tietää puun ”jatkavan syntymistään”, Seutu jättäytyy tietämättömän yhteisnäyn valtaan, ja niin kesanto ”kasvaa kaikenlaista”.

Hieno ratkaisu on monikon 1. persoonan käyttö. Tarkkailijat ovat tässä teoksessa liikkeellä, harhaillen, vaellellen tai lentäen. Kokijat ovat ”me”, fyysiset kokijat, kylmästä selviytymisen takia, ehkä, liikkeellä. Monikon ensimmäisellä persoonalla runoilja näyttää viittaavan yhdessä koettuun, sekä ryhmänä tai kaikkina ihmisinä. Me-valinnan nerokkuus on kuvata ihmisen kokemisen rajoja ja sulkea vuorovaikutus lajien sisäiseksi arvoksi.

Metsä on rauhassa eikä näytä välittävän ketä siellä kulkee, mitä eläinlajeja, mitä kasveja kasvaa. Laji, joka asuu ”puusta rakennetussa kokonaisuudessa” on kummajainen, muusta luonnosta poikkeava.

Lukija johdatetaan tilaan, jossa ravinto ja lämpö ovat tärkeimmät ja keskeisimmät tarpeet ja tavoitteet. Metsän syvyyksissä, kaukana taustametelistä, näkee elämän vaiheittain: ”siemenestä täysikasvuiseksi ja sitten lahoaminen”. Muutos on hidasta, mutta vääjäämätöntä. Tässä kohdin arviointi, siis epäusko, on saanut vallan.

Järjestys

Ihastuttavimmillaan runo näkee naiivin uudenlaisesti maiseman:

”Pienet ovat lähellä maata,
katsotaan tuonne metsään,
siellä kasvaa matalaa
sammalta ja jäkälää ja varpuja.”

Joskus visio muistuttaa Katja Seudun tutkiman Mirkka Rekolan tapaa nähdä:

”Katsopas, kun on pelto ja metsä siinä vieressä,
niin pelto käy metsään kiinni.”

Eeva-Liisa Manner erottaa ”loogisen epäjärjestyksen ja maagisen järjestyksen” toisistaan. Tätä rajaa Seutu kartoittaa, mutta ei löydä sitä, ainakaan jyrkkänä. Järjestys on kaoottista, mutta olemassa. Lajit syövät toisiaan. Kaikki pyrkivät pysymään elossa. Ihminen ei muista poikkea. Hänen rakennelmansa ovat kuitenkin ”miltei luonnonvastaisia”, kaivokset eri toten. Mutta ovatko nekin siis luontoa ja evoluution osia? ”Voidaankin kysyä, mitä on selviytyminen.”

Rajat kasvavat umpeen, mutta aukkoja, rakoja ja taukoja kokonaisuus tarvitsee: ”täysin lehdettömiä oksia tai sellaisia, jotka ovat vihreitä mutta autioita tai vihreitä mutta eivät yhtään autioita”.

Kaaokselta näyttävällä olotilalla on järjestyksensä. Seutu ei abstrahoi vaan havainnoi:

”Mietimme epäjärjestyksen kauhistuttavuutta.

Niin kuin maassa voi kasvaa kaikkea
ilman järjestyksen periaatetta,
voivat toisilleen tuhoisat olosuhteet
olla kaikkialla voimassa samanaikaisesti.”

Indeterminismin muuttuminen joka hetki determinismiksi on kokemisen muoto: ”asetan termospullon vanhaan/ ateriayhteyteen laakealle kivelle, ja sen paikka on heti siinä”. Tapahtunutta on turha jossitella, ellei luule voivansa oppia määräämään ja hallitsemaan maailmanmenon suuntia.

Runoilijan näkymässä olemme valoa, jota emme omista, ”säkenöimme”. Näin tulee kuvatuksi biologisen etenemisen vääjäämätön, perustaltaan tavoittamaton, tavallaan mystinen luonto.

Ihmisen jäljet

Kaivoksen kaivaminen, graniitin murtaminen ja puun käyttöönotto herättävät kriittisen puheen: ”hallintaoikeutemme puuhun on rajallinen”. Tätä ihmisen ymmärtämätöntä muuhun luontoon kajoamista koko teos kuvaa, mutta sanoo sen ironisen ystävällisillä lauseilla.

Ihminen tukkii rakoja, estää ja ohjaa vettä monin keinoin.

Kaikkialla näkyy kuluminen ja muutos, vaikka kuinka kohentaisi paikkoja, eläisi elämänsä ”valppaana ja työteliäänä”, ja näitä muuttumisia tapahtuu ja ”harvoin/ niitä voi seurata ulkopuolelta rauhallisesti”.

Toteavuudessaan ja ihmisen näkemisenä luonnon osasena Seutu on kirjoittanut Olli Sinivaaran Puut-teokselle sisarkirjan.

Erkki Kiviniemi

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua