Kertomus rakkaudesta ja sen parantavasta voimasta – arviossa Christy Lefterin Aleppon mehiläistarhuri

Kuvat: Kieran Coatman / S&S

Ihana, kaunis Aleppo; kaupunki syyrialaisen aavikon laidalla. Vanha kauppapaikka, joka otti vieraansa vastaan avosylin ja tarjosi heille Lähi-idän vieraanvaraisuuden, kaikki herkut ja kokemukset. Vuonna 2011 alkanut Syyrian sota on surmannut kymmeniä tuhansia aleppolaisia ja tuhonnut ison osan kaupunkia.

Aleppon mehiläistarhuri (S&S, 2021) on kertomus rakkaudesta ja sen parantavasta voimasta, mutta kertoo myös hyvin konkreettisesta siitä, mitä sota ihmisille tekee. Se koskettaa syvältä ja sen lukeminen tekee kipeää, mutta kesken kirjaa ei voi jättää.

Aleppo on Nurin, Afran ja heidän poikansa Samin koti. Afra myy koko Lähi-idän suurimman katetun basaarin laitamilla taulujaan ja Nuri serkkunsa Mustafan kanssa tuottamaansa koko kaupungin makeinta hunajaa.

Pieni perhe asuu ylhäällä kukkulalla ja elää omassa onnellisessa maailmassaan. Nuri hoitaa mehiläisiä, Afra maalaa ja kaikkea elävää rakastava pikku-Sami ajeluttaa kastematoja leikkiautolla, koska madoillahan ei ole jalkoja.

Nämä tuokiokuvat päähenkilöiden elämästä ennen sotaa Christy Lefter maalaa hyvin elävästi ilman, että siinä olisi mitään ylimakeaa. Yhtä elävästi Lefter kuvaa sitä, miten sota, pommit ja tappaminen rikkovat yhteiskunnan ja miten se särkee myös tämän pienen perheen. Teksti on vähäeleisyydessään välillä niin raskasta, että pitää olla kivestä tehty, jos se ei satu.

Väistämättä Aleppon mehiläistarhurista tulee mieleen Susan Abulhawan Jeninin aamut (Like, 2010), joka sekin sijoittuu Lähi-itään. Aihepiirit ovat aivan erilaiset, mutta molemmat kirjailijat onnistuvat kuvaamaan sotaa, julmuutta ja epäoikeudenmukaisuutta niin kiihkottomalla tavalla, että humaani viesti todellakin menee perille, vaikka lukija tunteekin lukevansa puhdasta romaania. Se on taito sinänsä.

Lefter itse on kyproslaisten pakolaisten lapsi, mutta eniten häneen lienee vaikuttanut vapaaehtoistyö kreikkalaisilla pakolaisleireillä vuosina 2016–2017. Hän on kuullut ja myös kuunnellut hyvin tarkkaan tapaamiensa turvapaikanhakijoiden kertomuksia, mikä näkyy tekstin todentuntuisissa yksityiskohdissa. Näitä asioita tuskin kukaan pystyisi keksimään.

Syyrian sodan edetessä Nuri ja Afra menettävät kalleimpansa Aleppossa ja lähtevät lopulta kohti Eurooppaa, jotta eivät kuolisi itsekin. Tämä tapahtui sinä samana vuonna, jolloin sadat tuhannet turvapaikanhakijat Lähi-idästä, Afrikan mantereelta ja Afganistanista vaelsivat Euroopassa ja jolloin myös Suomeen tuli hyvin pieni osa näistä suojaa hakevista ihmisistä.

Nurin ja Afran matka on samanlainen nykypäivän kärsimyspolku, jonka niin monet muutkin ovat tehneet – ehkä pahinta on juuri se, että he eivät ole poikkeus. Romaani kuvaa hyvin konkreettisesti ja tarkkanäköisesti meidän aikamme Eurooppaa ja sen humaaneja arvoja – tai niiden puutetta.

Nuri ja Afran ovat poikkeus vain siinä, että jo aiemmin Britanniaan päässeessä Mustafa-serkussa heillä on johtotähti, jonka lähettämät viestit pitävät heidät hengissä kaikkein rumimpinakin hetkinä. Viestit vievät koko tarinaa eteenpäin jouhevasti ja antavat romaanille vielä yhden tason.

Jos lukisi tänä vuonna vain yhden synkkäaiheisen romaanin, se voisi hyvin olla tämä. Leena Ojalatvan suomennos kruunaa lukukokemuksen sujuvuudellaan ja sanavalinnoillaan; kokonaisuus on yksinkertaisesti kaunis.

Leena Reikko

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua