Katolinen kirkko kaitsi kansan maailmankuvaa keskiajalla – yksi järjen äänistä oli Tuomas Akvinolainen

San Domenicon kirkon alttaritaulun (Carlo Crivellin, 1476) yksityiskohta Ascoli Picenossa, Italiassa. Kuvat: Wiki Commons / Gaudeamus

Filosofian historian harrastaja ei voi olla törmäämättä siihen tosiasiaan, että keskiajalla filosofian kehitys kulki yhtä matkaa teologian tutkimuksen kanssa. Paraatiesimerkkejä ilmiöstä ovat Tuomas Akvinolainen ja hänen pääteoksensa Summa theologiae.

Toivo J. Holopaisen suomentama Jumalan olemassaolo, ominaisuudet ja toiminta (Gaudeamus, 2024) käsittää Tuomaksen jättityön alusta osat, joissa Doctor angelicus – yksi Tuomaan kunnianimistä – kuvailee ensin lyhyesti teologiaa tieteenalana ja paneutuu sitten jumalan olemassaoloon ja olemukseen liittyviin seikkoihin. Kun Holopaisen suomentamat osat vaativat tilaa noin 500 sivua, on Summa kokonaisuudessaan noin 5 000 -sivuinen, eikä Tuomas edes saanut työtään valmiiksi ennen menehtymistään vuonna 1274.

Kun Tuomas syntyi 1200-luvun alussa, oli maanosaan alkanut kehittyä yliopistolaitos, jossa edellisen vuosisadan latinonnosten ansiosta oli päästy antiikin suurajattelijan Aristoteleen makuun. Filosofin asemaa Tuomaankin ajattelussa kuvaa hyvin hänen tapansa viitata Aristoteleeseen juuri sanalla ”Filosofi”. Erehtymisen vaaraa ei ollut.

Toisaalta on hyvä muistaa, että kristinuskon teologia ei ollut aiemminkaan kehittynyt irrallaan aikakausiensa filosofiasta, kuten Holopainen muistuttelee lukijoitaan. Viimeistään huomattavien kirkkoisien aikaan (Augustinus kaiketi tunnetuimpana) mukaan tarttui erityisesti (uus)platonismia kuten myös stoalaisuutta ja dialektiikan (logiikan) oppien mukana myös jo silloin aristotelismia.

Nykypäivän filosofia tai filosofian harrastajaa Tuomas kiinnostaa luonnollisesti juuri hänen filosofiantuntemuksensa vuoksi. Häntä siis kannattaa lukea, vaikka teologiaa hieman vierastaisikin. Tuomas näet kuuluu teologina pitkään perinteeseen, jossa uskoa perustellaan myös rationaalisen argumentaation keinoin. Pyrkimys näkyy jo Augustinuksessa (354–430), kuten sittemmin varhaiskeskiajan lopulla vaikuttaneiden teologifilosofien kuten Anselm Canterburylaisen (1033 – 1109) työssä ja vielä myöhemmin vaikkapa juuri Tuomaksen Summassa sekä hänen muissa töissään. Perinne ei vähätellyt uskoa, mutta pyrki näyttämään, että jopa joitain keskeisiä osia kristillisestä todellisuuskäsityksestä on mahdollista konstruoida pelkän järjen avulla. Yksi tunnettu ja paljon debatoitu haara ”uskon järkeistämisessä” oli ja on niin sanotut jumalatodistukset, eli järkeen nojaavat todistukset jumalan olemassaolon välttämättömyydestä.

Tuomaan kontribuutio jumalan olemassaolon todentamiseksi muodostui viidestä eri ”tiestä” (quinque viae), niin kuin hän enemmän ja vähemmän toisistaan poikkeavia ja toisiaan täydentäviä todistuksiaan nimitti. Esimerkkinä niiden järkiperustaisuudesta lyhennelmä toisesta tiestä, joka perustuu ”vaikuttavan syyn luonteeseen”:

Havaitsemme että aistittavien asioiden kesken vallitsee vaikuttavien syiden järjestys. Sellaista ei kuitenkaan havaita, että jokin olisi itsensä vaikuttava syy, koska tällöin se olisi itseään aikaisempi, ja sehän ei ole mahdollista. Samalla asioihin vaikuttavien syiden ketjussa ei voida edetä äärettömiin, koska silloin ei löytyisi ensimmäistä vaikuttavaa syytä, joka tarvitaan laukaisemaan koko toisiinsa vaikuttavien syiden ketju. On kuitenkin välttämätöntä olettaa ensimmäinen vaikuttava syy, josta syiden ja vaikutusten vyöry lähtee liikkeelle ja”jota kaikki nimittävät Jumalaksi”, kuten Tuomas päättää toisen tien kuvauksensa.

Yllä oleva siis on lyhennelmä alkuperäisestä tekstistä. Holopaisen mukaan toisessa tiessä ei ole kysymys niinkään ajallisista syyjonoista, tyyliin esivanhemmat ja heidän nykyiset jälkeläisensä, vaan syiden hierarkisuudesta. Näkemyksen voi ajatella korostavan jumalan ensimmäiseksi, ylimmäksi syyksi nimeämisen johdonmukaisuutta.

* *

Jumalatodistukset eivät myöskään ole pelkkää teologian ja filosofian historiaa vaan myös edelleen elävä ”projekti”. Eivätkä todistukset ole jälkimodernissamme enää pelkkää käsitteiden pyörittelyä, vaan jopa askel askeleelta edistyvän luonnontieteellisen tutkimuksen saavutuksiin viittaavia; niissä voidaan esimerkiksi hakea luomiskertomukselle tukea vallitsevasta luonnonjärjestyksestä, sen ominaisuuksista, säännönmukaisuuksista ja sitä kuvaavista laeista, sen historiastakin. Valjastetaan siis näennäinen kilpaileva luonnon selittäjä, tiede, omien vaunujen eteen!

Pohdipa esimerkiksi maailmankaikkeuden rationaalisuutta; miten tuo kaikkeus voi olla niin hyvin kuvattavissa matematiikan kielellä, ellei joku tai jokin asiantilan järjestämään kykenevä ole niin halunnut? Samoin voi olla vaikeaa naturalistisen ajattelun pohjalta selittää, miksi maailmankaikkeudessa vaikuttavat voimat ja olosuhteet ovat olleet suotuisat elämän synnylle ja säilymiselle. Matka vajaan 14 miljardin vuoden takaisesta niin sanotusta alkuräjähdyksestä (”Big Bang”) atomien ja alkuaineiden syntymisen, kaikkeuden pikalaajenemisen, aineen kasautumisen ja monen muun vaiheen kautta aina ihmisen kehittymiseen on ollut kovin usean pienenpienen marginaalin armoilla. Voiko se kaikki olla mahdollista ilman suunnittelua ja kaitsemista?

Ei voi, sanoisi Tuomas, aivan ehdottomasti voi, sanoo vaikkapa Richard Dawkins.

* *

Holopaisen kääntämä Summan alkupää on monella tapaa mielenkiintoinen teksti. Outo, kaavamaisen oloinen ja vähän pelottavakin se voi olla keskiaikaista kvestiomenetelmää tuntemattomalle, mutta Holopainen opastaa. Summa joka tapauksessa kertoo rohkealle taklaajalleen, miten keskiajan usein teologeista koostunut lukeneisto ajatteli tai ainakin kirjoitti; millaisia olivat tuonaikaiset filosofis-teologiset konventiot ja ilmaisumuodot. Omaan mieleeni nousee tekstejä silmäillessäni toistuvasti, että kas, tämähän on varsin käypää päättelyä, mutta nuo lähtökohdat, varmaksi oletettu ajattelun (raamatullinen) perusta, se vie usean tämän ajan lukijan näkökulmasta pohjaa päättelyketjujen mielekkyydeltä. Mutta se ei estä kirjasta nauttimista.

Oudossa maailmassa kulkevan lukijan pelastaa kerran toisensa jälkeen oman paneutumishalun lisäksi Holopaisen erinomaiset esipuhe ja laajat selitykset. Holopainen kuvailee sattuvasti ja yksityiskohtiakin viljellen ne akateemiset, arvostukselliset ja käytännölliset olosuhteet, jotka määrittivät Tuomaksen ja aikalaistensa elämää, ajattelua ja kirjoitustyötä. Niiden avulla lukija välttää anakronismit, ymmärtää ainakin suuntaa antavasti, mikä tuolloin oli ajattelevalle aikakautensa lapselle mahdollista, mikä ei.

Lienee paikallaan tässäkin kertoa, että Summasta on suomennettu osia jo aiemminkin. J.-P. Rentton suomentama laajahko valikoima Summan tekstejä ilmestyi vuonna 2002, Reijo Työrinojan Enkelit ja filosofia vuonna 2021. Holopaisen mukaan dogmatiikan professori Seppo A. Teinonen katsoi aikoinaan, että Summa theologiae olisi koko teologian historian huomattavin teos ja että kielialue, jolle sitä ei ole vielä käännetty, kuuluisi ”teologisiin kehitysmaihin”. Mene ja tiedä, mutta nyt on joka tapauksessa Suomen ja suomen osalta otettu loikka kohti valoa. Hyvänä tiimipelaajana Holopainen kiittelee useita tahoja oman mittavan työnsä mahdollistumisesta ja omistaa sen hiljan edesmenneen teologisen etiikan ja uskonnonfilosofian emeritusprofessori Simo Knuuttilan muistolle.

* *

Loppuvinkki

Toivo J. Holopainen on suomentanut myös yllä mainitun Anselm Canterburylaisen teokset Monologion ja Proslogion yksissä ja samoissa kansissa nimellä Kaksi kirjoitusta Jumalan olemassaolosta (Gaudeamus, 2019). Anselm tunnetaan erityisesti niin sanotun ontologisen jumalatodistuksen ensimmäisenä kehittäjänä.

Kari Heino

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua