Katharine Kilalean OK, herra Field on kategorioita kaihtava romaani irrallisuudesta

29.04.2022

Katharine Kilalea. Kuvat: Elena Heatherwick / Poesia

KIRJAT | Eteläafrikkaisrunoilijan esikoisromaani kommentoi taidetta, sitten myös havaittavissa olevaa todellisuutta ja samalla itseään nostaessaan kerta kerran jälkeen esiin taiteen suhteen todellisuuteen.

”OK, herra Field on teoksena ennemmin ajatusten mahdollistaja – se opettaa mitä proosalla voi tehdä – kuin mikään suuri nautinnon lähde.”

ARVOSTELU

3 out of 5 stars

Katharine Kilalea: OK, herra Field

  • Suomentanut Erkki Vainikkala.
  • Poesia, 2022.
  • 193 sivua.
Osta kirja tai kuuntele sitä ääni­kirja­palveluista, tuet samalla Kulttuuri­toimitusta!
Adlibris BookBeat Nextory Storytel

Herra Max Field on lontoolainen konserttipianisti, joka elää vaimonsa Mimin kanssa Etelä-Afrikassa arkkitehtonisesti mielenkiintoisessa, Le Corbusier’n Villa Savoyea imitoivassa Veden Tutkimuksen Talossa. Taloon pariskunta on muuttanut katastrofaalista konserttia seuranneen junaonnettomuuden jälkeen, jossa Fieldin mursi ranteensa.

Pian vaimo lähtee jonnekin, sanoittamatta jäävistä syistä. Herra Field kehittää epäterveen pakkomielteen Hannah Kallenbachia, talon entistä omistajaa, kohtaan. Kallenbach jakaa nimen newyorkilaisen performanssitaiteilijan kanssa, mutta tämä lienee yhteensattumaa.

Siinä pähkinänkuoressa lähes koko OK, herra Field -romaanin (Poesia, 2022) juoni. Teos on erikoislaatuinen käännösvalinta sen suomeksi julkaisseelta Poesialta. Kirjailija Katharine Kilalea on eteläafrikkalainen, verrattain vähän tunnettu runoilija, jonka luomislukosta tämä vuoden 2018 esikoisromaani syntyi.

Minuus ei ole kotona

Alkukappaleessa tehty juonen paljastaminen ei spoilaa itse teosta, joka on pääasiassa esitys kirjallisesta hahmosta ja tämän potentiaalista olla olemassa irrallisena, kahlehtimattomana luomuksena. Herra Field ei ole miellyttävä, helposti lähestyttävä romaanin päähenkilö, jonka edesottamuksia lukija seuraa suurella mielenkiinnolla. Hän on tilanteiden välillä leijuva havaintojen tekijä. Fieldin mukana huomiosta toiseen roikkuminen tuntuu haasteelliselta, koska hän on paikoin puuduttava jaarittelija ja kummastelija. Hän kiinnittää huomionsa mitä epämääräisimpiin asioihin ja tarkastelee itseään lähes tyystin ulkopuolelta. Häntä ei ole olemassa itselleen, ainakaan kovin tietoisesti.

Lukija alkaa ennen pitkää kyseenalaistaa Fieldin ”herruutta”, niin voimatonta sekä toisaalta sukupuoletonta ja lihallisuudesta kaikonnutta hänen havainnointinsa on, eristettyä mieheyden, naiseuden ja minkään muunkaan kategorioista, vaikka hän kuvaileekin kursailematta toisten ihmisten ulkomuotoa ja sukupuolta.

Teoksen yhteydessä on puhuttu minuuden pirstaloitumisesta, näin esimerkiksi Liisa Rinne Maailmankirjoissa ja Niina Holm Nuoressa Voimassa. Psykologisen luennan lisäksi on huomioitava myös toinen puoli, hahmo kirjailijan konstruktiona. Holm nostaa esille ei-tietämisen elementin, olemisen kaksijakoisuuden. Tässä maailmassa ollaan läsnä silloinkin, kun läsnäoloa ei tunnu.

Herra Field toteaa itsekin katsovansa itseään joskus ulkopuolelta, mutta oudosti tämä toteamus tuntuu tulevan jo jostain muualta kuin puhujan sisältä. Se on kuin valmiiksi ulkoa opeteltu tapa vakuuttaa lukija puhujan ihmisyydestä. Etsimäni sanapari on uncanny valley.

Kilalea ei toki esitä keskushahmoaan täysin psykologiasta eristettynä kokemuksena; häntä ei vain vaikuta kiinnostavan luoda herra Fieldistä olentoa, joka on helposti arvattava perinteisessä mielessä. Siinä suhteessa romaani muistuttaa esimerkiksi Marguerite Durasin lyhyitä kertomuksia.

Abstraktia?

On kiinnostavaa, kuinka Poesia on julkaissut OK, herra Fieldin suunnilleen samaan aikaan kuin Päivi Mehtosen tietoteoksen Abstraktin kirjallisuuden loisto ja kurjuus, sillä Kilalean romaani muistuttaa joitain toisessa teoksessa käsitellyistä kokeellisen fiktion kirjoituksista. Esimerkiksi Fieldin ravintolassa tekemät havainnot keski-ikäisistä naisista, Flosta ja Dotista, tuo mieleen Samuel Beckettin koomiseen absurdiuteen pysähtyneet hahmot – jopa nimet voisivat poimittuja irlantilaiskirjailijan romaanien tai näytelmien sivuilta.

”– – Ilmeni, että Flo oli lainannut rahaa Dotille, jolla ei ollut varaa maksaa sitä takaisin. Dotin huulet olivat vetäytyneet juovaksi hampaiden päälle ikään kuin pitämään kurissa kaiken mitä sieltä saattoi olla tulossa. Flo oli filosofinen. Älä huoli niistä rahoista, hän lausui, kyllä se raha jostain tulee. Mutta Dot toisteli Anteeksi, anteeksi, anteeksi, anteeksi ja puristi ruokalistaa ikään kuin kaikki pysyisi koossa vain hänen sormiensa pitelemänä. Mitä sinä pyydät anteeksi? Flo sanoi. Mistä sinun pitäisi olla niin pahoillasi? Kaikki menee lopulta parhain päin. – –”

Sananvaihdon jälkeen Flo ja Dot alkavat tanssia huojuen kuin slapstick-komediassa.

Fieldin havaintojen pääosassa tuntuu kuitenkin olevan ihmisten sijaan taide. Arkkitehtuuri, maalaustaide, musiikki, kaikki kirjallisuuteen ”kuulumaton” taide sanoitetaan lyhyin, lähes esseemäisin luonnoksin.

Romaani kommentoi taidetta, sitten myös havaittavissa olevaa todellisuutta ja samalla itseään nostaessaan kerta kerran jälkeen esiin taiteen suhteen todellisuuteen: onko väärää tapaa lukea taiteesta todellisuuden tulkintaa, vaikka taideteos kiistatta olisikin objekti siinä mitä kutsumme ”maailmaksi”: havaintojemme piirissä?

Teoksen alussa esitetty Fieldin romahduspiste on liian suuri samastuminen Chopiniin: into johtaa kauniin sävelteoksen muuttumiseen rynnäkkötyylillä hakatuksi hyökkäykseksi. Teos on näin, ainakin Fieldin mielestä, suoremmassa yhteydessä ”maailmaan”, siis Chopinin todelliseksi oletettuun kokemukseen. Konsertin katsojille nopeasti joka suuntaan levittäytyvä kaaos näyttäytyy absurdina sekoiluna, mikä saattaa kertoa lukijoiden reaktiosta kirjaan. Loppuromaani kuvaa alkusysäyksen jälkeistä vyörymää.

Taide organisointimenetelmänä

Taiteelta halutaan usein jäsentelyä, vaikka tarkkakaan jäsentely ei voi kuvata maailmaa, ympäröivää todellisuutta, sinänsä. Siis se mitä kaivataan onkin tosiasiassa jotain muuta kuin maailmaan liittyvää, enemmänkin tapa järjestellä sitä ja löytää kätkettyjä mielekkyyksiä. Olkoon tämä eräänlainen vastalukuohje romaanille. Siitä ei kannata etsiä mieluisia piirteitä liian tarkalla silmällä. Sitä on turha yrittää jaotella palasiksi, sillä se vastustaa näennäisen neutraalilla ja paikoin jopa köyhällä kielellään kertomuskategorioita.

Fieldin romahtamisen jälkeen toiset isot tapahtumat, joutuminen onnettomuuteen ja sen jälkeinen toipuminen, esitetään lyhyin, toteavin ja tapahtumia todellisuudesta eristävin virkkein, jotka ovat lähes koomisessa kontrastissa pikkutarkasti eriteltyjen arkisen absurdien yksityiskohtien kanssa. Joitain sattumuksia ei selitetä ollenkaan, kuten herra Fieldin vaimon katoamista. Mim on ensin paikalla lihallisesti, seuraavissa luvuissa ei ollenkaan, paitsi Fieldin muistoissa.

Jälkipuheessa suomentaja kuvailee Kilalean pyrkineen ymmärtämään omaa hahmoaan. Tällainen lähestymistapa tuo mieleen César Airan kaltaisen kirjailijan, joka kirjoittaessaan keksii samalla mitä kirjoitus voisi hänelle itselleen merkitä. Kirjoittamisen prosessi itse on siis kirjoitettu ”auki” lopputulokseen, jota voidaan kutsua tässä tapauksessa vaikka romaaniksi. Sellaisena OK, herra Field on teoksena ennemmin ajatusten mahdollistaja – se opettaa mitä proosalla voi tehdä – kuin mikään suuri nautinnon lähde.

Mikko Lamberg

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua