Kalle Lehmuksen uskomaton ura: Miten demaritoimitsijasta tuli eversti ja puolustusministeri, joka ehdotti ydinaseen sallimista Suomelle?

Kenraali Waldemar Erfurth, kapteeni Lehmus sekä kenraali Viljo E. Tuompo. Lähde: SA-kuva

Saksalaisilla on paroni von Münchhauseninsa, meillä Kalle Lehmus. Mutta erotuksena saksalaiseen 1700-luvun vapaaherraan on se, että eversti Lehmuksen sotatarinat 1900-luvulta ovat totta.

Tampereella vuonna 1907 syntynyt Kaarle Aukusti Lehmus teki puolustusvoimissa uran, jota ei sittemmin ole ylitetty.

Vuonna 1928 reservin vänrikiksi nimetty mies yleni lopulta aina everstiksi asti, ui kuin kala vedessä Mannerheimin sota-ajan Päämajassa, kätteli Hitleriä, organisoi armeijan tiedotuksen ja sodan jälkeen sen salaisen vakoilutoiminnan sekä toimi puolustusministerinä ja puolustusvoimien kansliapäällikkönä – ennen Kekkosen antamia potkuja ja oikeudenkäyntejä hämäristä rahasummista, joiden alkuperä on jäänyt pimeäksi.

Kaikki tämä mieheltä, joka aloitti toimittajana, jatkoi Tampereella Osuusliike Voiman sihteerinä ja sen jälkeen SDP:n järjestösihteerinä eikä sotinut päivääkään rintamalla tai suorittanut mitään ylempää upseeritutkintoa.

Lehmuksen tarina on yhä hämmästyttävä, vaikka hän saikin vahvaa työntöapua Väinö Tannerilta.

Osansa oli myös niillä eriskummallisilla olosuhteilla ja maailmanhistorian tapahtumilla, jollaisia poikkeusyksilöt ovat aina osanneet käyttää hyväkseen.

Lehmus keksi Suomi-konepistoolin Hitlerille

Kalle Lehmuksen uraan ja tekoihin on viitattu monissa teoksissa, mutta kokonaista henkilökuvaa hänestä ei ole kirjoitettu. Nyt tuon puutteen korjaa Jussi Lehmus, joka on työstänyt Lasse Lehtisen avulla isoisoisänsä tarinan yksiin kansiin.

Salaista sotaa – Mannerheimin demari Kalle Lehmus (Docendo, 2021) on Jussin tutkimusmatka suvun salaisuuksien äärelle. Samalla kirja avaa kiehtovan kuvan kotimaisen sotilastiedotuksen ja -tiedustelun synnystä talvisodan kynnyksellä, kukoistuksesta jatkosodan vuosina ja paljolti salatuista teoista kylmän sodan oloissa.

Yllätyksiä on väistämättä luvassa.

Virkamieshallitus ensi kertaa koolla. Edessä keskellä pääministeri Rainer von Fieandt, puolustusministeri Kalle Lehmus takana kolmas vasemmalta. Lähde: Lehtikuva

Kevyemmästä päästä niitä on suomalaislehtien halu lähettää omia toimittajiaan sotarintamille jatkosodan aikana. Tässä myös onnistuttiin niin, että esimerkiksi tamperelainen Aamulehti onnistui saamaan neljä omaa miestään seuraamaan sodan etenemistä.

Kalle Lehmus keksi Hitlerille vietävän vastalahjan, kun Mannerheimin oli vastentahtoisesti tehtävä kohteliaisuuskäynti Saksaan juhannuksen jälkeen 1942. Saksan diktaattorille luovutettiin hopealaatalla nimikoitu Suomi-konepistooli puisessa kotelossa.

Onneksi. Hänen ensimmäinen ehdotuksensa nimittäin oli Akseli Gallen-Kallelan taulu Paimenpoika Paanajärveltä. Taulu oli kuitenkin liian kallis. Se todennäköisesti pelasti yhden kotimaisen kansallismaalauksen katoamiselta historian syövereihin.

Pitkälti Lehmuksen kynästä on myös peräisin Mannerheimin päiväkäsky Suomen äideille eli juuri se liikuttava viesti, joka edelleen on kunniapaikalla kirkoissa.

Toisaalta Lehmus uskalsi pistää ylipäällikölle kampoihin, kun tämän niin sanottu Miekantuppi-päiväkäsky oli hänen mielestään liian sotaisa.

”Luuletteko te olevanne viisaampi kuin minä”, marski ärisi.

Mannerheimin yhdysside työväenluokkaan

Talvisodan sytyttyä Lehmus nimitettiin toimistoupseeriksi Päämajan propagandaosastolle. Kaksi ja puoli kuukautta myöhemmin hänestä tuli toimistopäällikkö.

Jatkosodan kynnyksellä hän toimi jo Päämajan tiedotusosaston päällikkönä eli asemassa, josta hän pääsi kontrolloimaan kaikkea sotatapahtumiin ja kotirintamaan liittyvää viestintää.

Mannerheimille Lehmus oli yhdysside demareihin ja työväenluokkaan. Lehmuksesta itsestään kehittyi vahvan tannerilainen asevelidemari, jolle saman puolueen myöhempi radikalismi ja ”isänmurhat” olivat kauhistus.

Moni ammattiupseeri katseli nousukkaaksi koettua Lehmusta nenänvartta pitkin. Tuo asenne säilyi rauhankin oloissa, eikä konflikteilta kokonaan vältytty.

Kuohahteluista huolimatta Mannerheim arvosti Lehmuksen näkemyksiä ja tämän tapaa esittää ne suoraan. Saksan-vierailun jälkeen ylipäällikkö kysyi hänen vaikutelmiaan natsimaan sotaonnesta. ”Minä en halua kuulla minkäänlaisia fraaseja!”

Kapteeni Lehmus ei kainostellut vaan ilmoitti marsalkalle, että idän sotaretki päättyisi fiaskoon. Mannerheim tunnusti tulleensa samaan johtopäätökseen.

Paasikivi: Ammuttava aamunkoitteessa

Sotien jälkeen Lehmus jäi armeijan palvelukseen ja ryhtyi johtamaan tiedusteluosaston epävirallista tiedustelutoimintaa. Se sai nimen ”Lehmuksen putiikki”, ja raportit toimitettiin aina presidentille saakka.

Kohteena olivat erityisesti suomalaiset kotikommunistit ja heidän pelätty yhteistyönsä Neuvostoliiton kanssa. Putiikki muun muassa paljasti nimilistan 12 kantaupseerista, joita epäiltiin niin sanotun punaisen Valpon tiedottajiksi ja tietoturvariskeiksi.

”Tuollaiset miehet olisi ammuttava aamunkoitteessa”, presidentti J.K. Paasikivi jyrisi.

Ei sentään ammuttu.

Kirjan mielenkiintoisimpia lukuja on kuvaus – vaikkakaan ei aivan uusi – suomalaisten eli lähinnä Lehmuksen salaisesta yhteistyöstä norjalaisten kanssa vuodesta 1948 alkaen. Tiedot välittyivät aina CIA:lle saakka.

Itärajan taakse lähetettiin myös entisiä kaukopartiomiehiä tiedustelumatkoille. Toimet eivät jääneet Neuvostoliitolta huomaamatta.

Lehmuksen oikeustaistelut kestivät lähes kymmenen vuotta. Kuva Lehmuksesta avustajineen on otettu raastuvanoikeudesta vuonna 1959. Syytetty itse istuu toisena oikealla. Lähde: Lehtikuva

Ydinase pitäisi puolustuksen omissa käsissä

Suomen 1950-luvun toimista ja turvallisuuspolitiikan ilmapiiristä on helppo löytää yhtäläisyyksiä nykypäivään.

Kylmä sota kuumeni, ja muut maat alkoivat tiedustella sekä Suomea että Suomen kautta Neuvostoliittoa. Karjalan palautus nousi esille, samoin uudet asehankinnat. Kekkonen havitteli pohjoismaista liittoa ja Skandinavian ”pasifisoitumista”. KGB toteutti aikansa disinformaatiokampanjan, joka väitti viiden suomalaisen kenraalin havittelevan maan Nato-jäsenyyttä ja jopa Viipurin valtaamista.

Lehmuksen kontaktien kautta Suomeen saatiin armeijalle muun muassa ensimmäiset pimeänäkölaitteet.

Kalle Lehmus nimettiin Rainer von Fieandtin muodostaman virkamieshallituksen puolustusministeriksi syksyllä 1957. Joulukuussa hän suositti presidentti Urho Kekkoselle, että Suomi hakisi muutosta Pariisin rauhansopimusten sanamuotoihin.

Tavoitteena pitäisi olla oma taktinen ydinase. Se takaisi maanpuolustuksen pysyvän joka hetki omissa käsissä, ilman ei-niin-kovin-toivottua apua Neuvostoliitosta.

Hallitusuran jälkeen Kalle Lehmus sai elämänsä ensimmäiset ja viimeiset potkut. Hän toimi tuolloin puolustusministeriön kansliapäällikkönä ja oli juuri saanut hankittua kaivatut kranaatinheitintutkat Yhdysvalloista.

Lehmus menetti eläkkeensä ja joutui vuosia kestävään oikeussalikierteeseen. Tililtä löytyi 40 miljoonaa silloista markkaa, joiden alkuperää syytetty ei osannut – tai halunnut – selittää.

Verottajalta tuli vaatimuksia, ja ystävätkin hylkäsivät. Lehmuksesta oli tullut yksi sijaiskärsijöistä, kun sodan jälkeiset poliittiset suhdanteet ja politiikan kärkikaartin nokkimisjärjestys muuttuivat.

500 sivua, joita kukaan ei ollut lukenut

Pitkälle 1960-luvulle asti jatkuneet oikeussalitaistelut kolhivat Lehmuksen mainetta ja itsetuntoa, mutta tuomio jäi lopulta lieväksi. Eläke-edutkin palautettiin 1972. Lehmuksesta kehittyi tuottoisa kirjailija ja muistelija. Hän menehtyi Helsingissä 1987.

Mistä sitten everstin tileiltä löytyneet obligaatiovarat olivat peräisin? Se jää yhä arvoitukseksi.

Todennäköisimmin rahaa lahjoittivat varakkaat suomalaiset, porvarillisesti ajattelevat yksityishenkilöt, jotka olivat huolissaan maan asemasta ja puolustusvalmiudesta. Lehmus kysyi lupaa heidän nimiensä julkaisemiseen, mutta ei sitä saanut.

Jussi Lehmusta voi kiittää perusteellisesta ja tinkimättömän totuudellisesta projektista isoisoisänsä elämänvaiheiden selvittämisessä.

”Käsissäni oli 500 sivua oikeudenkäyntien pöytäkirjoja, joita kukaan tutkija ei ollut aiemmin lukenut”, hän kertoo loppusanoissaan. Varsinainen historiantutkijan ja -harrastajan unelmatilanne!

Yrittäjänä työskentelevä Jussi Lehmus avaa kiinnostavasti tutkimuksensa alkuasetelmia, Lasse Lehtiseltä ja muilta historiantutkijoilta saamaansa tukea ja kannustusta, käyttämäänsä lähdeaineistoa sekä tukiverkostonsa merkitystä.

Hän ei tee sitä syyttä. Kaiken tuon ponnistelun tuloksena on syntynyt monessa suhteessa antoisa elämäkerta.

Kari Pitkänen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua