Kaljaa kittaavan taiteilijan kirjan mittainen monologi – arviossa Marianna Kurton Öykkäri

Kuva: Otava / Niclas Mäkelä

Marianna Kurton (s. 1980) uusin romaani Öykkäri (Otava, 2026) on kerronnallinen vyörytys erään taitelijan elämästä. Tosin jää hieman epäselväksi, minkä alan taiteilijasta lopulta on kyse. Heti teoksen alussa tämä minäkertojana toimiva, nyt jo keski-iän ylittänyt mies ihmettelee, miten hänestä tuli ”valtakunnan hienoimmalla parketilla tallustava frakkiukko mutta samaan aikaan pöydästä pöytään siirtyilevä öykkäri”.

Nimettömäksi jäävä kertoja tekee selvitystä lapsuudestaan, jossa hänen isänsä löytää uuden naisen ja hänen äitinsä päätyy lataamoon. Myöhemmin hän saa äitinsä puolelta kaksi uutta velipuolta ja isänsä puolelta yhden siskopuolen sekä yhden ei-biologisen sisaren. Ensimmäisen luvun otsikko ”Amor vincit omnia”, rakkaus voittaa kaiken, viittaa tähän isän salamarakastumiseen.

”Isä kasasi muuttokuorman. Ja siihen kuormaan sitten lopulta päädyin minäkin, sillä äiti kuskattiin lataamoon lataamaan akkuja, joista äkkiä oli virta loppu, eikä sellaisessa tilassa voinut toimia kolmetoistavuotiaan pojan huoltajana. Ja kaikki tämä yhden tunteen vuoksi. Amor vincit, ja jotkut muut siinä sitten vähän ottavat takkiin. Mutta sellaista on elämä.”

Kertojan elämä on yhtä taistelua ja pettymyksiä, joista on vain jatkettava eteenpäin, kohti seuraavia pettymyksiä. Kalja tuntuu olevan tärkeässä osassa: kertoja örisee kapakoissa ja sanoo, että hänellä on YYA-suhde alkoholiin. Hän suhtautuu lähipiiriinsä kuuluviin ihmisiin jopa halveksuvasti ja on katkera velipuolilleen siitä, että nämä saivat ehjän kodin sillä välin, kun kertoja itse joutui elämään taiteilijakodissa paskaläntti-isänsä ja tämän Persoonaksi kutsutun taiteilijapuolison kanssa. Isäkin saapui vasta pakon edessä noutamaan poikansa ”kuin muuttokuormasta jääneen kodinkoneen”. Oikeastaan kertoja tuntee empatiaa vain ei-biologista sisartaan Elliä kohtaan.

”Poks poks poks, muks muks muks, ja hoiloti hoiloti äitipuoli keittiössä, sellaisesta äänimaisemasta minä itseni löysin entisen hissuttelun sijaan, sillä äitini, se oikea, oli pikemminkin hiljainen, kuunteli pianomusiikkia kohtuullisella volyymilla ja pahaa aavistamatta, mutta pian paha kyllä löysi hänetkin niin kuin se löytää kaikki jos ei pidä varaansa, pidä jokaista heiveröisintäkin tuntosarvea pystyssä niin että huomaa heti jos puoliso, siis parisuhteen vastapuoli, menee törttöilemään, menee joillekin ’työkuvioihin’ liittyville kokkareille ja tapaa siellä suunnattoman vaikuttavan naisen, joka on maalannut pohjattoman syvällisiä teoksia, niin syvällisiä, että ne paljastavat kaiken miestä ympäröivän pinnallisuuden, kuten esim. oman äitini pinnallisuuden, minun äitini, joka kuuntelee olohuoneen sohvalla pianosonaattia eikä aavista räjähdyksen lähestyvän, koska luottaa myötä- ja vastamäkiteoriaan ja arjen kantavuuteen.”

Teoksesta puuttuvat kokonaan kappalejaot ja virkkeetkin ovat usein jopa puolen sivun mittaisia. Kielessä kulkee läpi tekstin ivaileva ja sarkastinen sävy sekä puhekielenomainen kerronta jamppoineen, vitutuksineen, kyrsimisineen, koslineen ja tsoukkeineen. Luvusta toiseen kertoja jankkaa samoja asioita eikä oikein tunnu pääsevän eteenpäin kuin leivänmuru kerrallaan. Hän itsekin toteaa useaan otteeseen, että turha näistä asioista on jauhaa, mutta jauhaa silti, yhä uudelleen ja uudelleen, kiertää kehää menneisyytensä ympärillä.

Vyörytystä ja toistoa hyödyntävästä tajunnavirtatekniikasta tulevat vahvasti mieleen 1900-luvun alun modernistit, kuten Virginia Woolf, tai vuonna 1984 ilmestynyt Thomas Bernhardin Hakkuu – Muuan mielenkuohu (Teos, 2007). Myös Hakkuun kertoja jää nimettömäksi osallistuessaan taiteellisille illallisille ja halveksiessaan kirjan mittaisessa monologissaan muita illallisvieraita.

* *

Öykkäri ei suo lukijalle hengähdystaukoja ja kolmen ja puolen sadan sivun lukeminen tuntuukin lähes kuudeltasadalta. Kertojan jankkaus raivostuttaa, aivan kuin teksti itsessään olisi tuo öykkäri, joka ei koskaan sulje suutaan ja hiljene. Kertojaa kuvaakin hyvin hänen oma lausahduksensa: ”Ihminen joka lausuu kaikki ajatuksensa ääneen on kuin kahvinkeitin josta puuttuu suodatinpussi, niin että kaikki porot ovat kannussa.”

Kertoja poukkoilee milloin nuoruuteensa milloin takaisin aikuisuuteen, mutta jollakin ihmeen keinolla Kurtto saa pidetty homman kasassa niin, ettei teksti hajoa käsiin. Ja toisaaltahan teoksen voidaan katsoa onnistuneen, jos se herättää lukijassa tunteita, olivatpa nuo tunteet sitten positiivisia tai negatiivisia.

Itse pidän Öykkärin kertojaa myös epäluotettavana. Voiko hänen juttuihinsa täysin luottaa? Minäkertojahan on aina jossakin mielessä epäluotettava ollessaan mukana tarinan tapahtumissa oman rajoittuneen näkökulmansa kautta. Minäkertojalla ei esimerkiksi ole pääsyä muiden hahmojen pään sisään, mutta Öykkärin kertoja tekee niin. Hän muun muassa kertoilee, mitä hänen velipuolensa ajattelee ja tuntee.

”Jaakko söi sohvalla takeawayta. Oli ilta. Boordit repsottivat. Äkkiä Jaakko muisti lapsuutensa sikurinvihreän huoneen ja keksi mitä hänen elämästään puuttui, ja se oli juuri sellainen huone, josta minijaakko tepastaisi aamuisin, kun iso-Jaakko, eli hän itse, kuten hän itselleen vahvisti, olisi vähän leipiintynyt päivien kiisselimäiseen kulkuun. Eikä niin vähääkään! hän ilakoitsi, sillä nyt hän tiesi miten päästä kuiville kiisselistä.”

Kertoja puhuttelee suoraan lukijoita ja viittaa itseensä tunnettuna henkilönä, mutta ei paljasta miksi, vaan väittää, että kyllähän te tiedätte, kuka minä olen. Hän kertoilee omasta syntymästään, vaikka kukaan meistä ei periaatteessa voi sitä muistaa. Hän latelee myös täyttä puppua:

”Ja sitten minä jouduin lastenkotiin. Siellä minä opin tappelemaan ja soittamaan suuta, hyödyllisiä taitoja siinä kovassa ympäristössä, josta en kyllä kovin paljon tiedä, sillä enhän minä senkin höpönassut mihinkään lastenkotiin joutunut vaan sanoin niin vain ravistellakseni teidän päätänne kuin maitotölkkiä.”

* *

Kaikesta huolimatta varsinainen öykkäröinti jää teoksessa taka-alalle, vaikka sen olisi suonut astuvan esiin parrasvaloihin. Itse asiassa öykkäri-määritelmä taitaa sopia melkein paremmin kertojan äitipuoleen kuin kertojaan itseensä.

Teos herättääkin kysymyksiä uusperheen niin sanottujen bonuslasten asemasta uusien, biologisten sisarpuolten rinnalla. Asetelman kautta nousevat esiin kertojan ja Ellin ulkopuolisuuden tunteet. Kertoja ei koe kuuluvansa enää kummankaan vanhempansa perheeseen täysvaltaisina jäsenenä ja elää samalla kaksien vanhempien ristivedossa. Ulkopuolisuuden ja hylkäämisen kokemukset ovat vaikuttaneet häneen syvästi.

Kaiken analyysin ja pureksimisen jälkeen tuntuu, etten aivan ymmärrä tätä teosta. Minäkertoja jää arvoitukseksi, hän puhuu oikeastaan enemmän sisaruksistaan kuin itsestään. Teos vaatii lukijalta kärsivällisyyttä, mutta jos kykenee antamaan periksi ja antautumaan jankkaavalle ja kehää kiertävälle kerronnalle, alkaa kertojan aivoituksista lopulta jopa nauttia.

Kati-Annika Ansas

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua