Kaksikymmentä vuotta sotaa apatiaa vastaan – Marco Kososen kirja kertoo Lepakosta bändiläisten silmin

Kuvat: Ville Malja / Like

Marco Kosonen on Shadowplay-yhtyeen trumpetistina ollut eturivin katsojan ja kokijan paikalla helsinkiläisen rock-historian yhdessä käänteentekevimmistä jaksoista, musiikki- ja kulttuuritaloksi vallatun Lepakon aktiivisina toimintavuosina 1980- ja 1990-luvuilla.

Sittemmin kirjailijaksi ryhtynyt Kosonen tuntee Lepakossa pyörineet ihmiset ja on itse ollut todistamassa yhtä jos toista suomalaiseen rock-kaanoniin noussutta tapahtumaa. Siksi hänen Bändilaboratorio-historiikkinsa (Like, 2022) vuonna 1979 vallatun maalitehtaan varaston toimijoista ja bändeistä tavoittaa ajan hengen, jossa kaikenlaiset tyypit ja tekijät olivat yhtä tervetulleita saman katon alle ja jossa erilaiset musiikkityylit löivät kättä sulassa sovussa: ”Ei kitistä siitä, ettei nuorilla ole tiloja, vaan tehdään tila itse ja toimitaan siellä kuten luontevimmalta tuntuu.”

Oman aikansa sosiaalinen media

Omaehtoisen toiminnan pyhättö hylkäsi menneiden vuosikymmenten rajalinjat (purkkaa tai jytää, diinarit tai punkit) ja antoi kaikkien kukkien kukkia. Lepakon kahdessa esiintymissalissa soittivat ensikeikkansa monet kellarissa treenanneista bändeistä, mutta niissä ja rakennuksen muissa tiloissa järjestettiin myös lukematon määrä muita keikkoja, teatteriesityksiä ja tapahtumia.

Lepakossa toimi myös oman aikansa kirpputori, puuverstas, autokorjaamo, kirjapaino, äänitysstudio ja puulämmitteinen sauna. Siellä syntyivät niin rocklehti Rumba kuin Radio City. Lepakon kahvio oli kaikkien näiden toimijoiden kohtaamispaikka, oman aikansa sosiaalinen media.

Bändilaboratorio pureutuu nimensä mukaisesti Lepakon toimintaan ensisijaisesti siellä treenanneiden yhtyeiden kautta antaen puheenvuoron muun muassa Smackin, Melrosen ja Mustan Paraatin edustajille. Toki myös Rumba ja Radio City saavat oman lukunsa, mutta bändit ovat keskiössä.

Bändeistäkin painottuu kattaus, joka Kososen mukaan ”antaa hyvän kuvan treenikämpissä syntyneestä monimuotoisesta musiikista”. Hanoi Rocks, Pelle Miljoona, Sielun veljet ja Problems jäävät sivulauseisiin, kun valokeila kohdistetaan enemmän historian marginaaliin jääneisiin kokoonpanoihin.

Siksi kirja ei ole ihan perinteinen historiakirja Lepakosta, vaikka rakennus onkin sen keskeinen liima-aines. Haastateltavaksi on saatu lähes neljäkymmentä lepakkolaista, mutta kirjan näkökulman mukaisesti, mikä on ihan toimiva rajaus. Kosonen rakentaa omakohtaisissa välipuheissaan siltoja, joilla alustetaan seuraavassa luvussa esitelty yhtye tai toimija. Monen bändin historiasta pääsee lukemaan kirjasta ensimmäisen kerran ja niistä tunnetummistakin löytyy uusia tiedonmurusia. Kososen teos on arvokas ihan kulttuuritekonakin.

Ketkä siellä soittivat?

”Totuus löytyy kaurapuurosta”, lauloi Lama ja kasvoi neljässä vuodessa liian suureksi hardcorepunk-yhtyeeksi puristeille. Tinkimätön yhtye ammensi vuoden 1977 punkin alkuräjähdyksestä ja loi esikuviensa soitosta oman, vielä niitäkin tiukemman tyylinsä, joka oli hardcorepunkia jo ennen lajityypin syntymää. 1980-luvun alkuvuosina yhtye julkaisi neljä singleä, yhden albumin ja kokoelmalevyn.

Samoista pohjista ammensi tummempaan post-punkin suuntaan ja myöhemmin goottirockiksi nimettyyn tyyliin kehittynyt, Lepakossa muotoutunut Musta Paraati. Bändien taustalla olleet yhtyeet ja niiden kokoonpanojen muotoutuminen Lepakon bändikämppien luovalla risteyttämisellä on kirjan herkullisinta antia. Miten tuo yhtye liittyy tähän, ai tuokin soitti hetken tuossa kokoonpanossa ja niin edelleen… Kosonen itsekin päätyi Shadowplayn riveihin puolivahingossa olemalla oikeassa paikassa väärään aikaan.

Likaista ja anteeksipyytelemätöntä katurockia tahkoava Smack olisi saattanut olla lähellä kansainvälistä läpimurtoa, jos yhtye olisi tehnyt toisia valintoja urallaan. Lepakosta vuonna 1982 alkanut matka päättyi Kaliforniassa vuonna 1990 tapahtuneeseen hajoamiseen. Soundiltaan akustisempi, stemmalauluun ja maalaileviin melodioihin luottava The Nights Of Iguana oli toinen vähän-vaille-maailmanvalloittaja Lepakon bändikategoriasta.

Punkista brittipopin kautta tanssipoppiin kulkenut Päät vaihtoi kokoonpanoaan ja levy-yhtiötään jokaisella neljästä albumistaan. Lepakon prätkätallissa perustettu Backsliders soitti ajatonta ränttätänttää, mutta tuli erinomaisesti toimeen naapurikämppien keesipäiden ja mustahuulien kanssa. The Fucking World edusti maakuntaa, jäsenistön löytäessä yksi kerrallaan Lepakkoon kotikulmiltaan Pieksämäeltä. Positiivisen punkasenteen linjakseen valinnut PIM on toiminut esikuvana kymmenille myöhemmille naisista koostuville bändeille ja toi pastellisävyillään ja muhkeilla peruukeillaan vastapainoa Lepakon tummanpuhuville rock-sävyille.

Rock-energisyyttä popmelodisuuteen yhdistellyt Keba jäi Peer Güntin ja Kolmannen naisen jälkeen kolmanneksi ehkä kaikkien aikojen kovatasoisimmissa Rockin SM-kisoissa vuonna 1984. Tummasyisesti leijailevaa indierockia soittava Shadowplay eli aktiivikautensa 1980- ja 1990-luvuilla, rockabillya ja rock’n’rollia yhdistelevä Melrose tahkoaa edelleen.

Mitja Tuuralan ja Keimo Hirvosen muodostaman rytmiryhmän äärelle rakentuneet The Bullworkers ja Cool Sheiks avasivat tietä hiphopin vallankumoukselle bossanovaa, soulia, jazzia ja rhythm’n’bluesia luovasti hyödyntäen. Cool Sheiks nappasi mukaan vielä reggaevaikutteet, acid jazzin ja räppärien vokaaliosuudet.

Lepakon henki elää

Lepakon henki ei ole poistunut tekijöiden tekemisestä myöhemminkään. Mitja Tuurala tiivistää asian osuvasti: ”Lepakkoluola määrittelee mut. Mä en olisi sitä mitä olen, jos Lepakkoa ei olisi ollut. Kaikki, miten muut mut näkee ja ymmärtää, lähtee Lepakosta.”

Lepakko joutui jyrän alle vuonna 1999, mutta sen rakentama kulttuurityö ei ole kadonnut. Kosonen tiivistää Lepakon antamaa oppia ja jättämiä jälkiä kirjan päätösluvussa:

”Puskutraktori ei jyrännyt Lepakon henkeä. Sen sijaan se sinkosi etäpesäkkeitä ympäriinsä ja ne jatkavat elämäänsä uusiutuvilla tavoilla. Pysyvää on tekemisen meininki, joka ei ole riippuvainen taloudellisesta menestyksestä, vaan hyvästä fiiliksestä. Uteliaisuus, avoimuus ja hulvattomilla tavoilla luovat ratkaisut ovat yhä olemassa, eivätkä katoa siihen, kun viimeinenkin lepakkolainen siirtyy ajasta ikuisuuteen. Vanhaa ei kannata yrittää toistaa, mutta siitä voi ottaa mallia ja ammentaa ideoita. Sota apatiaa vastaan on jatkossakin ihan toimiva juttu.”

Ilkka Valpasvuo

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua