Kaksi köyhäintalon johtajatarta ja tarina keskiluokan kehkeytymisestä – arviossa Johanna Annolan Säädyttömät

Kuvat: Vastapaino

Säädyttömät – Perheet ja murros pitkällä 1800-luvulla (Vastapaino, 2022) on kuvaus sääty-yhteiskunnan murroksesta Suomessa. Säädyttömillä viitataan teoksessa ”tavallisiin” työtätekeviin ihmisiin, jotka elivät säätyjen – aatelin, papiston, porvariston ja talonpoikien – rajapinnoilla. Tarkastelun keskiössä on aateliston ja papiston välimaastoon kehkeytynyt keskiluokkaa ennakoiva ”keskiryhmä”, johon yhtäältä valui alempaa aatelistoa ja papistoa kuin toisaalta nousi koulutuksen kautta käsityöläis- ja talonpoikaisperheiden nuorisoa. ”Pitkällä 1800-luvulla” viitataan ajanjaksoon 1700-luvun lopusta 1900-luvun ensimmäisiin vuosikymmeniin, jolloin teollistuminen, elinkeinovapaus ja koulutusmahdollisuuksien laajeneminen tarjosivat mahdollisuuden sosiaaliseen nousuun.

Säädyttömät on tekijänsä Johanna Annolan mukaan ”henkilölähtöinen mikrohistoriallinen tutkimus, jossa on elämänkulkuanalyysin piirteitä”, toisin sanoen yksilön elämä ja sen eri vaiheet asetetaan tutkittavan aikakauden muodostamaan kontekstiin. Kirjassa kahden perheen tarinat on upotettu laajempiin yhteiskunnallisiin ja kulttuurisiin kehyksiin, historiallisia kehityskulkuja seurataan yksilöiden ja perheiden elämänpiirien kautta. Lukijalle avautuu näkymiä niin aviottomien äitien ja heidän lastensa kohtelusta, lasten koulupolusta kuin köyhäintalojen arjestakin.

Kahden johtajan tarinat

Kirjassa kerrotaan kahden köyhäintalon johtajan, Hanna Tammisen (1854–1927) ja Elin Ahrenbergin (1883–1923) ja heidän sukujensa tarinat. Näiden kahden päähenkilön työ köyhäintalojen johtajina toimii kirjan solmukohtana, ”josta kertomus avautuu ajassa taakse- ja eteenpäin”. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että teoksen kirjoittaja on rakentanut näiden kahden eri sukupolveen kuuluvan naisen ympärille laajemman tarinan, joka lähtee liikkeelle 1700–1800-lukujen taitteesta ja päättyy 1900-luvun alkuun.

Kirjan kaksi ensimmäistä osaa kuvaavat 1800–1880-lukujen modernisoituvaa suuriruhtinaskuntaa, jossa Elinin äidin Edlan maailmassa huomio kiinnittyy tilattoman väestön elämään ja Hannan maailmassa hieman korkeammalle tasolle sosiaalisessa hierarkiassa. Kaksi jälkimmäistä osaa kertovat 1890–1920-lukujen luokkayhteiskunnan noususta, kielikysymyksestä ja Venäjän valtakauden päättymisestä Suomessa.

Elin Ahrenbergin suvun tarkastelu lähtee liikkeelle 1700–1800-lukujen taitteessa eläneestä äidinäidin isästä Henricistä, joka sai sukunimen Arnberg värväydyttyään rakuunaksi Salon seudulla. Ratsusotilas sai käyttöönsä hevosen ja varusteiden lisäksi torpan ja pienen peltotilkun viljeltäväkseen. Tämä merkitsi elämän vakiintumista ja vakaata toimeentuloa nuorelle rakuunalle ja sen myötä mahdollisuutta perheen perustamiseen.

Henric avioitui syksyllä 1783 rakuunantyttären, Maria Gladerin, kanssa. Perheeseen syntyi seuraavan kahden vuosikymmen aikana yhdeksän lasta, joista toiseksi nuorin oli Carl, Edlan isä. Kun Henric menehtyi vuoden Suomen sodassa vuoden 1808 lopulla, leskeksi jäänyt Maria jäi kolmen nuorimman lapsensa kanssa asumaan torppaa, myöhemmin aikuiset lapset auttoivat torpan pidossa.

Suvun tarinan keskushenkilö on toiseksi nuorin Carlin perheen seitsemästä lapsista, Edla, joka muutti lapsuudenkodistaan palvelukseen vasta vanhempiensa kuoleman jälkeen. Hän ehti olla vain vajaan vuoden siviili-insinööri Carl Brobergin taloudessa Antskogissa, kun häntä syytettiin varkaudesta. Kuulusteluissa Edla myönsi varastaneensa kaksi sadan markan seteliä, neljä hopeista teelusikkaa ja villalankoja, minkä jälkeen hänet vietiin tutkintavankeuteen Helsingin lääninvankilaan. Köyhällä piikatytöllä ei ollut varaa maksaa sakkoja, joten hänen saamansa sakkotuomio muunnettiin aluksi vitsarangaistukseksi ja myöhemmin anomuksesta vesileipärangaistukseksi, jonka toimeenpanoa kuitenkin lykättiin Edlan raskauden vuoksi.

Lapsen syntymän ja vankilatuomion jälkeen Edla palasi kotipaikkakunnalleen. Hänet kirjattiin pitäjän joutolaisten joukkoon ja hänelle syntyi myöhemmin vielä kaksi aviotonta lasta, joiden isistä ei ollut varmaa tietoa. Kiinnostava yksityiskohta varkauden käsittelyyn käräjillä liittyy Edlan sisaren käsitykseen, että Edla oli saanut rahan ”palkaksi insinööri Brobergiltä”, herralta, ”joka oli aiheuttanut hänen raskautensa”.

* *

Hanna Tammisen maailmaa lähdetään kirjassa avaamaan hänen äidinäidin isänsä Carl Johan Collianderin kautta. Pappis- ja sotilassuvusta lähtenyt Colliander päätyi itsekin aluksi sotilasuralle ja luutnantin virkaan Uudenmaan läänin jääkäripataljoonassa, virkaan kuului talo Nummen pitäjässä. Colliander jätti kuitenkin sotilasuransa, perusti perheen tammisaarelaisen lesken Eva Maria Ekqvistin kanssa ja muutti Keuruulle ostamaansa taloon.

Yksi kolmesta lapsesta oli Hannan äidinäiti Johanna Colliander. Kun Carl Johan osallistui Suomen sotaan Vaasan rykmentin palveluksessa, vastuu kotirintamasta jäi vaimon vastuulle tilanteessa, jossa venäläisjoukot ryöstelivät kylässä. Sodan seurauksena Carl Johan menetti terveytensä ja perhe köyhtyi, etenkin perheen tyttäret ovat esimerkkejä alenevasta säätykierrosta.

Tarinan henkilögalleriassa keskeinen osa on Hannan vanhemmilla Fredrica Collianderilla ja Emanuel Hagelilla. Lukkari Emanuel Hagelin edustaa kirjassa sosiaalista nousijaa talonpoikaissäädystä keskiryhmään, joka puolisonsa kanssa kouluttaa tyttärensä.

Hanna avioituu talonpoikaistaustaisen Juho Tammisen kanssa ja synnyttää kolme lasta. Juho on kouluja käynyt mies, jonka virkaura alkoi köyhäintalon johtajana ja päättyi Mikkelin kaupungin kamreerina traagisella tavalla. Nousevaa sivistyneistöä edustanut perhe oli aktiivisesti mukana fennomaanisissa pyrkimyksissä, mutta perheen isän itsemurha suisti perheen vararikkoon. Konkurssipesästä Hanna ja lapset saivat mukaansa vain ”tarpeelliset pito- ja makuuvaatteet”.

Perhe selviytyi pahimman yli sosiaalisten verkostojensa, ennen muuta Hannan isän avulla. Leskeksi jäänyt Hanna halusi kuitenkin kouluttaa lapsensa, mikä edellytti toimeentulon varmistamista, ja niin Hanna päätyi köyhäintalon johtajattareksi aluksi Korpilahdelle, sitten Ilmajoelle ja lopuksi Janakkalaan. Isommat lapset asuivat lukukausien aikana Mikkelissä isoisänsä luona erossa äidistään. Vanhimman pojan Yrjön päiväkirjat avaavat kirjassa ikkunan ihanteellisen nuoren kokemuksiin ja havaintoihin. Ylioppilastutkinnon suoritettuaan Yrjöllä ei ollut varaa yliopisto-opintoihin, niinpä hän hakeutui virkamiesuralle rautateille, jossa hän eteni lopulta rautatiehallituksen ylitarkastajaksi.

Tarinat kohtaavat

Edlan ja Hannan tarinat kohtaavat kirjan loppuosassa, kun myös Edlan tytär Elin päätyy lopulta määrätietoisten ponnistelujen jälkeen köyhäintalon johtajaksi. Elin Aarrevaaran (ent. Ahrenberg) ura ja elämä päättyi vain 40 vuoden iässä Lempäälän kunnalliskodin johtajattarena ja ammattiyhdistyksen puheenjohtajana vuonna 1923. 1800-luvulla perustetut köyhäintalot olivat vanhainkotien edeltäjiä, joiden johtajiksi päädyttiin niin yhteiskunnan ylä- kuin alakerroksistakin. Siinä missä tehtävä edusti Hannalle keinoa ylläpitää perheen sosiaalista asemaa, merkitsi se Elinille sosiaalista nousua.

Säädyttömät-teoksessa keskeistä on havainto, että keskiryhmien rajojen ollessa jäsentymättömiä Suomessa vielä 1800-luvun loppupuolella, tähän ryhmään oli mahdollista tulla eri taustoista ja eri tavoin. Siinä missä maaseudun tilattoman väestön sisällä tapahtui ennen 1800-luvun loppua vain vähäistä liikettä, tarjoutui talonpoikaistaustaisille jo mahdollisuuksia kouluttautumiseen ja virkamiesuralle.

Yhteiskunnallisessa arvoasteikossa lähtökohtaisesti eri tasoilla olleiden Edlan ja Hannan sukujen välinen ero ei kuroutunut umpeen sadassakaan vuodessa. Yrjö Tammisen kirjoittaessa ylioppilaaksi pyrki Elin Ahrenberg elämässä eteenpäin kansakoulun päättötodistuksella, hänen suvussaan oppikoulu ja akateeminen koulutus jäivät tulevien sukupolvien etuoikeudeksi. Erilaisista lähtökohdista riippumatta elämänkulkuun vaikutti kyky hyödyntää sosiaalisen nousun mahdollisuuksia yhteiskunnassa ja omaksua keskiryhmälle tyypillisiä kulttuurisia ihanteita, kuten näiden kahden perheen tarinoissa esimerkiksi fennomania, työteliäisyyden ihanne tai päämäärätietoisuus.

Pitkällisen tutkimustyön tulos

Säädyttömät on pitkällisen tutkimustyön tulos ja perustuu osittain Johanna Annolan köyhäinhoidon johtajattaria käsittelevään väitöskirjatyöhön (2011) ja sen aineistoihin. Hänen keskeisenä lähdeaineistonaan on tässä teoksessa ollut kirkollisen ja maallisen hallinnon väestökirjanpito, lisäksi hän on hyödyntänyt mm. sanomalehtikirjoituksia, haastatteluja ja päiväkirjoja.

Aineiston analyysissa Annola on soveltanut sosiologi Pierre Bourdieun sosiaalisen pääoman käsitettä ja tulkitsee, että 1800-luvun murrosajan yhteiskunnassa avautui ”uudenlaisia reittejä taloudellisen ja kulttuurisen pääoman pariin, mutta yhteiskunnan turvaverkot eivät vuosisadan mittaan juuri laajentuneet”. Analyysi näyttää, kuinka sosiaalinen pääoma toimi käytännössä ja millainen merkitys lähipiirillä oli puskurivyöhykkeenä yksilöiden ja muun maailman välillä, olipa sitten kysymys aviottomista lapsista tai ikääntyvistä sukulaisista. Köyhäintalot edustivat 1800-luvulla uudenlaista institutionaalista hoivaa, joka vähitellen korvasi köyhäinhoidon epäinhimilliset käytännöt, kuten lasten, vanhusten ja sairaiden elätteelle annon huutokaupoissa.

Säädyttömät on huikea lukukokemus. Vaikka kysymys on vahvasti tutkimusperusteisesta tietokirjasta, kerronta saa tieteellisestä tarkkuudestaan huolimatta kaunokirjallisia piirteitä. Tutkijan ote on sensitiivistä ja kohdeyhteisöjään arvostavaa.

Kirjan kiitokset-osuudesta käy ilmi, että Johanna Annola on toteuttanut kirjaksi päätyneen tutkimuksensa Suomen Akatemian nimittämässä Yhteiskunnan historian huippuyksikössä (2012–2017) ja Kokemuksen historian huippuyksikössä (2018–). Kirjan rakenne on selkeä, laajat viite-, lähde- ja kirjallisuusosiot on huolellisesti dokumentoitu.

Säädyttömät on erittäin tasokas tietokirja, joka houkuttelee yhtäältä katsomaan menneeseen, vaikkapa oman suvun vaiheisiin, toisaalta se haastaa pohtimaan ”säädyttömiä” tämän päivän yhteiskunnassa.

Irene Roivainen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua