Kadonneet lauseet on pieni kirjallinen taideteos, jonka jännite perustuu päähenkilön mielenliikkeiden unenomaiseen kudokseen

Kuvat: Matti Vuohelainen / Aviador

”Tai voisin vielä kerran matkustaa Italiaan pieneen kaupunkiin romaanihenkilöni jäljille, löytämään itsestäni jotain minkä olen kuvitellut kadottaneeni.” Tähän lauseeseen pelkistyy Jukka Pakkasen Kadonneet lauseet -pienoisromaanin (Aviador, 2025) ydin, ehkä vielä täydennettynä: ”Kuka voisi tietää miehestä, joka hotellihuoneessa Italiassa näkee kummallisia unia.”

Neljäkymmentäneljä vuotta sitten keskiaikainen kellotorni räjähtää idyllisen italialaisen pikkukaupungin keskustorilla juuri ennen kuin valokuvaaja Janssonin piti ikuistaa se kamerallaan. Suomalainen kirjailija Mikael – muistuttaa paljon Jukka Pakkasta – kirjoittaa aiheesta romaanin, jonka käsikirjoitus yllättäen katoaa. Mitä kirjailija muistaa, käsikirjoituksesta, omasta elämästään, muiden elämistä?

Pakkasen monista aiemmista teoksista, kuten Juna San Pellegrinoon (Kirjayhtymä, 1995), Triesten taivas (Like, 2009) tai Isä joka katosi (Aviador, 2023; lue arvio), tutut teemat toistuvat Kadonneissa lauseissa: sodat, menneisyydessä ja nyt, lapsen muistot, kamera ja ihmisen muisti, unet, ikääntyminen, lähteminen ja erot, junat, laivat, raitiovaunut.

Spalenzasta on nyt tullut Lenza eikä kellotornia enää ole, eikä kameraa. Paljon muutakin on muuttunut, mutta mikä on totta ja mikä on unta, mistä ottaa kiinni, kun kiintopisteet katoavat. Ja tuntuu, että aikaa on enää vähän ja paljon on vielä sanomatta.

Menneisyys, nykyisyys, muistot, unet

Lenzassa Mikael siirtyy unenomaiseen maailmaan, jossa todellisuutta ja nykyhetkeä edustaa lähinnä hotellin portieeri, joka seuraa televisiosta Venäjän pommituksia Ukrainassa. Kuva pikkutytöstä nukke sylissään raunioituneen talon vieressä, nuori mies soittaa selloa sortuneen kerrostalon vieressä; mieleen nousee valokuva vakavasta kaksivuotiaasta pojasta äitinsä kanssa pommisuojassa Helsingissä talvella 1944, lentokoneen ääni Lenzan taivaalla, kuin pommikoneita.

Yritä muistaa; maailmassa, johon synnyit raivosi sota, lapsuudestasi muistat kauniit kesät, sudenkorennot, höyrylaivan, isovanhemmat; syystalven tähtitaivaan, Lasipalatsin neonvalot; muistat Pariisin kevään, Tšekkoslovakian miehityksen; paljon muistat, mutta mitä tapahtuu kun itse katoat? Sinun muistisi ja sinun muistosi katoavat. Niin paljon on kirjoitettavaa ennen kuin lauseet katoavat.

Mikä on muuttunut, mikä on totta, mikä on muistoja, mikä on unta? Jukka Pakkanen rakentaa pienistä tuokiokuvista teoksen sisään oman erityisen maailman, jossa ei ole enää väliä ollaanko Suomessa, Italiassa tai Ukrainassa, vuonna 1944, 1968 tai 2025.

”Maailma on se mikä voi olla, aina toinen ja sama. Tulevaisuus on nyt. Historia on unta. Maailma on nyt tämä.”

* *

Menneisyyteen ja muistoihin Mikael yrittää kurkottaa myös elämäänsä liittyneiden naisten kautta. Kirjeet vaimolle/vaimovainajalle Annalle, entiselle naisystävälle/työtoverille Hannelelle sekä tyttärelle sisältävät nostalgisia muistoja eletystä elämästä ja yhteisistä hetkistä, mutta myös luopumisen ja anteeksipyynnön vivahteita. Naishahmoja riittää myös Lenzassa, jossa Mikael törmää eri käänteissä Valentinaan ja Elenaan, virvatulenomaisiin hahmoihin, jotka viittovat kirjailijaa kohtaamaan muistojaan, mutta myös elämään nykyhetkeä.

”Tyydy siihen mikä olet. — Minä en voi jättää maailmaa tällaisena. — En voi jäädä vajaaksi. Olen valmis, kun se on kirjoitettu… Kun yksikin lukee mitä olen tästä ajasta kirjoittanut, olen elossa.”

Tästä päivästä ei voi kirjoittaa ilman, että mukana raahautuu muistoja kaukaa menneisyydestä, tietoisesti tai unien tai alitajunnan kautta. Vain tällä tavoin ihmiseksi itsensä tunnistava on valmis. Eivätkä lauseet silloin katoa.

* *

Euroopassa on sota, mutta Lenzan taivas on aina kaunis. Sypressit ja pinjat taipuvat ilta-auringon autereessa. Taivas on yöllä musteensininen, koillisessa oranssi kajo hehkuu. Maailma on sana ja maailma on nyt tämä. Pikkutytön nimi on Anna ja äiti ompeli nukelle sinisen mekon ja siihen keltaisen nauhan. Elämä jatkuu, muistot säilyvät, uusia syntyy ja niistä kirjoitetaan uusia lauseita.

”Muistoistani jää maailma, jossa vainajat menneisyyteni paikoilla kohtaavat toisiaan. Joku kertoo nuoresta pojasta katsomassa Saimaan rannassa kuikan lentoa ja Helsingin kaduilla raitiovaunuja. Toinen muistaa pojan. Muuan sanoo kuulleensa pojasta. Kukaan ei näe minua. Minua ei ole.”

Pakkasen teos on pieni kirjallinen taideteos, jossa rakenne ja jännite perustuvat päähenkilön ajatusten, mielenliikkeiden, sirpaleisten muistikuvien ja niitä ruokkivien nykyisyyden havaintojen unenomaiseen kudokseen. Kaiken peittää hitaasti kasvava tietoisuus ajan täyttymisestä, luopumisen pakosta sekä itsensä ja maailman hyväksymisestä sellaisena kuin se on, muuttuneena ja muuttumattomana, muistoineen ja unohduksineen.

Jukka Ahtela

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua