Kadonneen isoäidin tarina kertaa myös juutalaisten historiaa ruohonjuuritasolla – arviossa Nina F. Grünfeldin Frida

Kuvat: Johannes Bøe / Tammi

Nina F. Grünfeld alkoi miettiä isoäitinsä mysteeriä jo lapsena, jolloin hänen isänsä Berthold kieltäytyi puhumasta vanhemmistaan. Berthold oli tullut lapsena Norjaan juutalaispakolaisena ja pelastunut täpärästi natseilta. Sittemmin Berthold Grünfeldistä tuli Norjan tunnetuimpia oikeuspsykiatreja ja ahkera yhteiskunnallinen keskustelija.

Isoäidin tarinan tutkiminen ja vastauksien löytäminen kesti Nina F. Grünfeldiltä vuosia ja vaati paljon sitkeää arkistojen tutkimista, ihmisten etsimistä ja haastattelemista.

Nainen, jonka Nina F. Grünfeld lopulta löysi, oli ollut rauhaton sielu. Frida joutui sekä elämäntapojensa että vakoiluepäilysten vuoksi kulkemaan poliisia pakoon kunnes natsien valtaantulo teki hänen elämänsä entistä kurjemmaksi.

Yhteiseloa Itävalta-Unkarissa

Fridan kotikylässä Leleszissä Itävalta-Unkarissa 1900-luvun alkupuolella uskonnot ja etniset taustat eivät aiheuttaneet hankauksia. Ihmiset elivät ja tekivät töitään yhdessä: romanit valmistivat seudun parhaat tiilet ja niiden kantamiseen punotut kantokorit, juutalaiset myivät tiilet katolisille, jotka rakensivat niistä luostarin.

Mutta tuo aika oli myös vaativaa nuorille naisille; heidän siveytensä oli koko perheen kunnia-asia. Väärän askeleen ottanut nuori ja kaunis nainen erotettiin perheyhteisöstä, pakotettiin lähtemään kotikylästä ja sitä kautta Fridakin päätyi prostituutioon. Frida joutui ensimmäistä kertaa poliisin rekisteriin vuonna 1931 Tšekkoslovakiassa ja myöhemmin poliisiasemat tulivat hänelle hyvin tutuiksi.

Jossain kohtaa Frida tuli raskaaksi. Abortti oli siihen aikaan mahdottomuus ainakin rahattomalle − yhtä mahdotonta Fridan olisi ollut pitää poikaansa. Frida antoi lapsen pois pian tämän syntymän jälkeen, mutta piti huolta, että lapsi saisi myös juutalaisen kasvatuksen. Lapsen isästä Frida ei koskaan puhunut.

Tarkkuus puuduttaa

Kirjassaan Frida – tuntemattoman isoäitini sota (Tammi, 2021) Nina F. Grünfeld on tehnyt tarkkaa työtä arkistoissa. Hän toistaa sanasta sanaan lukuisia poliisiraportteja ja muita asiakirjoja, jotka rivien välistä kuvaavat elävästi maailmansotien välistä elämää. Toisaalta samansisältöisten dokumenttien siteeraus puuduttaa lukijan, jolle etsinnässä ei ole mitään henkilökohtaista. Kirja olisi hyötynyt tiivistämisestä.

Fridan henkilöhistorian kautta Hitlerin luoma tappokoneisto tulee hyvin lähelle. Grünfeld kirjoittaa tuhoamisleirien arjesta niin tarkasti, että kurkkua kuristaa. Miten tämä on voinut olla mahdollista?

Teos laittaa miettimään paljon ja herättää toteamaan, että paljon nykypäivässä muistuttaa kirjan kuvaamaa aikaa. Muureja ja aitoja pystytetään taas eivätkä turvapaikanhakijat ole tervetulleita, kansallismieliset liikkeet voivat monessa maassa hyvin. Eritoten tätä kirjaa lukiessa se pelottaa.

Miten suhtautua sukulaiseen?

Nina Grünfeld pohtii teoksessa myös sitä, miten suhtautua hyljeksityn ja halveksittua ammattia harjoittaneen sukulaisen löytymiseen. Grünfeld ei seuraa nykytrendiä eikä kirjoita Fridan tarinaa faktojen pohjalta kokonaan uudelleen, kuin tietäisi tämän ajatukset ja tunteet. Sen sijaan hän arvuuttelee Fridan motiiveita, ajatuksia ja mielenliikkeitä kuin toivoisi voivansa kirjoittaa tälle hyvän ja kunnioitettavan elämän – mutta tulee siihen lopputulokseen, että sellainen se ei ollut koskaan ollut.

”Useimmat holokaustitarinat kertovat selviytymisestä, vahvoista ihmisistä jotka onnistuivat sodan jälkeen ilmaisemaan kokemuksiaan ja jopa tekemään niistä taidetta, kuten Primo Levi, Paul Celan, Nelly Sachs ja Elie Wisel. Mutta totuus on se että vain hyvin harvat selviytyivät. Suurin osa tapettiin historian teollistuneimmassa kansanmurhassa, ja yksi tapetuista oli Frida.”

Katriina Huttusen suomennos on sisällöllisesti rikasta ja sujuvaa. Kummallista on kuitenkin se, että iso osa pilkuista on jäänyt pois. Oikoluku olisi ollut muutenkin tarpeen.

Leena Reikko

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua