Jyrki Lehtola antaa sapiskaa kulttuurivalkoisille – arviossa Tunteista-esseekokoelma

31.05.2021

Kuva: Jorma Puranen / Siltala

KIRJAT | Jyrki Lehtolan esseetrilogia on edennyt toiseen osaansa. Kritiikin kohteena on itsekeskeinen kulttuuri.

”Kyse on maan terävimpään kärkeen kuuluvasta esseistiikasta.”

ARVOSTELU

3.5 out of 5 stars

Jyrki Lehtola: Tunteista

  • Siltala, 2021.
  • 363 sivua.

Jyrki Lehtolan Tesla metsässä (Siltala, 2019) oli yksi piristävimmistä esseekokoelmista pitkään aikaan. Lehtola käy teoksessa lävitse luokkaeroja, ”kulttuurivalkoisten” yhteiskunnallista asemaa, identiteettipolitiikkaa ja kaikkea siltä väliltä.

Tunteista (Siltala, 2021) on esseetrilogian toinen osa ja edeltäjäänsä ehjempi kokonaisuus. Samalla itsetyytyväisten liberaalien kurittamisen linjalla jatketaan. Edellisen teoksen 16 esseetä on tiivistetty nyt kymmeneen, mikä palvelee kokonaisuutta paremmin. Kymmenen laajemman esseen välistä on Kasvatuksesta-tittelin saaneita lyhyitä pätkiä, joissa Lehtola kuvaa keski-ikäistä sukupolvea nuorisolaisten näkökulmasta.

Loppujen esseiden nimet kertovatkin, mistä on kyse: Lukemisesta, Minusta, Vasemmistosta, Journalismista…

Analyyttisen ajattelun rappio

Kulttuurivalkoiset ovat asemastaan epävarma, kaupunkien keskiluokkainen ihmisryhmä, joka mieltää ihannoimansa asiat hyväksi mauksi. Samalla he korostavat ymmärrystään ja suvaitsevaisuuttaan niin paljon, että se kiepsahtaa rasismin puolelle.

Kyseessä on siis sama ryhmä, jota Gustave Flaubert pilkkasi puhuessaan porvaristosta ja jota Dwight McDonald käsitteli midcultia analysoivissa esseissään. Tätä porukkaa tuntuu yhdistävän aateliston aseman havittelu, vaikka heidän tyylitajunsa on kitsin tasolla.

Esseet esittävät kerta toisensa perään, että hyvältä kuulostavat hokemat ovat korvanneet itsekriittisen ja analyyttisen ajattelun. Identiteetin huipentumia ovat seksuaalisen suuntautumisen pohtiminen ja ruokavalintojen tekeminen.

Tämä eliitti hallitsee mediaa. Maalaiset, työläiset ja yleensäkin tästä elinpiiristä ulos jäävät purkavat turhautumisensa nationalistisiin projekteihin, trollaukseen ja yleiseen huonoon käytökseen. Sikailu internetissä on tälle porukalle heidän oma mediatilansa, jossa turhautumiaan voi purkaa.

Esseiden rivien välistä ja suoraan riveiltäkin voi lukea, että hyvinvoiva ja tiedostava keskiluokka on itse ollut synnyttämässä sitä vastavoimaa, joka sättii heitä netissä, äänestää epämieluisia poliitikkoja ja haikailee menneeseen.

Vasemmistoksi kutsuttu puolueiden joukko, ennen kaikkea itse Vasemmistoliitto, taas on muuttunut akateemisesti koulutettujen temmellyskentäksi, jossa duunari on sivuroolissa.

Kaiken huipuksi taiteilijat ja akateemikot ovat alkaneet kutsua itseään muodikkaasti prekariaatiksi vieden päähänpotkituilta sen vähäisenkin yhteiskunnallisen aseman ja oman äänen, joka heillä olisi voinut olla.

Narsismi on ajan henki

Joku voi luulla, että Lehtolan kritiikki on konservatiivista. Tämä olisi puusilmäinen väärinluenta. Esseet ihmettelevät, mihin sosialismi ja marxismi katosivat vasemmistosta ja miksi kaikki, niin oikeisto kuin vasemmisto, näkevät Karl Marxin kaikkialla, vaikka tämä ei ole ollut mestoilla aikoihin. Tilalla on cosplay-marxilaisia, edistyksellisyyden kaavun päälleen vetänyttä keskiluokkaa:

”Marxilainen on yksi tunnetuimpia ja pelätyimpiä moderneja fantasiahahmoja. Sata vuotta sitten se vielä tarkoitti jotain, sen jälkeen se on muuttunut pahuuden nopeimmaksi synonyymiksi niille, jotka eivät enää voi sanoa, että nuoret tai homot tai naiset tai nuoret naiset tai muutos ja niiden vihan ja pelon kohteet, ne hirviöt, joita marxilaisiksi kutsutaan, ne, joilla lapsia pelotellaan, ne systeemin pahimmat viholliset, ne ovat ihan, että häh, ei todellakaan olla marxilaisia, vai ollaanko, ei olla, ollaanko, siis pliis miten tää nyt menee.”

Edellisessä teoksessa painotettiin yhteiskuntaluokkien, ennen kaikkea kaupungin ja maaseudun, välisiä eroja. Tunteista käsittelee enemmän minäkeskeisyyden saamaa etusijaa mediassa.

Lehtola käyttää ilmaisua narsismi sen arkikielisessä merkityksessä kuvatakseen ajan henkeä. Emme huomaa tai halua huomata oman napamme ympärillä pyörimistä, koska olemme liian mukavuudenhaluisia.

Esseet kritisoivat toimittajien tunnustuskirjallisuudeksi muuttunutta journalismia ja sosiaalista mediaa, jota puolustetaan ”hyödyllisenä” silloinkin, kun se ei ole synnyttänyt muuta kuin pahoinvointia, propagandaa ja mahdollisuuden esitellä olohuoneiden sisustusta.

Eikä median pyörteessä aikaansa viettävä voi olla ajattelematta samoin edes joskus: Teknologinen ”edistys” – televisio, netti, älypuhelin – on paikoin luonut enemmän pahaa kuin hyvää. Sen puolustamiseksi ei auta hokea, kuinka informaatio on ennen näkemättömästi käsillä. Mitä saavuttavuudella tekee, jos massat eivät hyödynnä tilaisuutta itsensä sivistämiseen vaan pilkkaavat toisiaan verkossa?

Kirjailija puhuu somalinaisen suulla

Lehtola ei kirjoita itsestään eikä tee ainuttakaan tunnustusta. Sen sijaan hän kritisoi autofiktion ja tunnustusesseiden kaltaisia ilmiöitä. Hän kirjoittaa anteeksi pyytelemättä myös kuvitteellisten henkilöiden näkökulmasta. Nämä tekstit yhdistävät esseistiikan ja novellin keinoja.

Teslassa metsässä merkittävin esimerkki tästä oli pitkä avausessee, jossa Somaliasta Suomeen pakolaisena tullut Hassan Ali-Ban piti suomalaisten kaksinaismoralismia pilkkanaan. Tunteista-teoksen aloitus jatkaa tarinaa ja antaa äänen Hassanin ex-vaimolle Aishalle, joka pariskunnan avioeron jälkeen käy luennoimassa puutaheinää rasismikoulutusta yhtiöille ja nostaa Koneen säätiöltä rahaa humpuukiteoksiaan varten.

Piikki ei kohdistu pakolaiseen ja hänen edesottamuksiinsa vaan valtaväestön tapaan palkita ihminen ulkoisesta erilaisuudesta, jos hän osaa käyttää liberaaleille valkoisille sopivaa kieltä. Jos sen sijaan ei osoita oikeanlaista alamaisuutta ja kiitollisuutta, hylkääminen tapahtuu välittömästi.

Vaikka Lehtola ivailee muun muassa kirjailija Laura Lindstedtille tämän naivismista, tuntuu hän valinnoillaan puolustavan kirjailijoiden oikeutta kirjoittaa mitä lystää ja kenen tahansa näkökulmasta – seikka josta Lindstedtiä on moittinut erityisesti Koko Hubara, joka saa esseissä edustaa ”kulttuurimustaa”: ihmistä joka brändää minuutensa ja tunteensa edustamaan kokonaista ihmisryhmää.

Kaikki tietävät, että näissä esseissä puhuu kirjailija Lehtola, ei esimerkiksi oikea somalitaustainen taiteilija. Tämä ei vähennä tekstien tehoa, koska tarkoitus on kiinnittää huomio siihen, kuinka kirjailija käyttää moniäänisyyttä välineenä tuodessaan esille kulttuurivalkoisten kaksinaismoralismin. Ironia korostuu, kun loppuesseessä pääsee ääneen itse Jeesus, joka toteaa elämässä kaikkein autuainta olevan yksityisautoilun.

Lehtola on teoksissaan ymmärtänyt ”kirjailijan äänen” problematiikan paljon paremmin kuin useimmat esseistit, jotka käyttävät termiä tekosyynä olla ottamatta sanomisistaan vastuuta.

Ytimekäs kokonaisuus

Näin pisteliästä esseistiikkaa on syytä arvostaa, vaikka teos taitaa jäädä huutavan ääneksi korvessa. Näistä voi olla mahdollista vaikka suuttua. En usko kenenkään silti tekevän niin.

Lehtolan pilkan kohteet eivät välttämättä lue hänen tekstejään, koska Lehtola on valkoinen ja keski-ikäinen mies, jonka maine ilkeilijänä ja kielletyt asiat sanovana hovinarrina tunnetaan jo. Kirjallisuuskriitikot ovat vuorostaan paatuneet lukemaan niin paljon kaikenlaista, että tuskin kukaan tällaisesta vuodatuksesta pöyristyy.

Parhaimmissa teoksen teksteissä lähes jokainen yksittäinen kappale huipentuu toteamukseen, jota voi jäädä erikseen pohtimaan – tai ainakin kirjoittajalle tyypilliseen sarkastiseen vitsiin.

Löysät on karsittu pois. Tunteista on edeltäjäänsä raivokkaampi kokonaisuus. Huumoria on mukana, mutta tunnelma on paikoin raadollinen. Esimerkiksi 45-sivuinen Internetistä-essee on kuolevan naisen tilitys pettymykseksi osoittautuneille lapsille.

Huonot puolet ovat samoja kuin Teslassa metsässä, vaikka niitä on nyt hiottu enemmän näkymättömiin. Jotkut vastakkainasettelut tuntuvat edelleen keinotekoisilta: liberaalin identiteettipolitiikan ja työväestön oikeuksien ajaminen yhtä aikaa ei ole mahdotonta, vaikka vasemmalla olevat puolueet tuntuvat kipuilevan näiden kahden välimaastossa. Jos ilmaistaan jonkin asian olevan joko-tai-kysymys, vaikka näin ei todellisuudessa olisi, populismi on saavuttanut tavoitteensa.

Tästä huolimatta kyse on maan terävimpään kärkeen kuuluvasta esseistiikasta. Trilogian huipentava teos ilmestyy toivottavasti ennemmin kuin myöhemmin.

Mikko Lamberg

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua