Kirja-arvostelu: Tamperelaisen konkaritoimittajan parhaat hetket heräävät henkiin kiinnostavassa kirjoituskokoelmassa. Jussi Niemen äänen ja puhetavan voi kuulla.
Jussi Niemi: Kootut Naamakirjat Vol. 1 Remix. 259 sivua. Aviador 2019.
Musiikkitoimittaja Jussi Niemi on tehnyt vuosikymmenien uran muun muassa Musan, Soundin ja Aamulehden kirjoittajana. Lisäksi hän on suomentanut useita kirjoja, joista tuoreimpia ovat Johnny Winter -elämäkerta Rankkaa menoa (2015) ja Charles Mingusin omaelämäkerrallinen Koiraakin kurjempi (2018).
Vuonna 2013 Niemelle avautui hyvä väylä hyödyntää pitkää kokemustaan, kun Soundi alkoi julkaista Naamakirjat-palstaa. Sarjan jutuissa Niemi pääsi muistelemaan ikimuistoisimpia haastattelujaan ja ennen kaikkea kohtaamisiaan tavalla tai toisella merkittävien muusikkojen kanssa.
Nyt juttusarjasta on jalostettu kirja, joka nimensä perusteella on saamassa myöhemmin jatkoa. Toivottavasti näin käy, koska Koottujen Naamakirjojen ensimmäinen osa on yllättävänkin kiehtova kokonaisuus.
Olen lukenut Niemen juttuja 1970-luvun Musa-ajoista lähtien ja tuntenutkin hänet tuttavana ja kollegana jo pitkään. Niinä 2000-luvun vuosina, jolloin työskentelin Aamulehden kulttuuritoimituksessa ja Niemi puolestaan lehden ahkerana musiikkiavustajana, olimme puheissa varsin säännöllisesti. Mainitsen tämän siksi, etten pysty suhtautumaan uuden kirjan teksteihin täysin ulkopuolisen objektiivisesti.
Kun luen Niemen tekstiä, kuulen samalla hänen äänensä ja puhetapansa. Ja se on hyvä juttu se.
* *
Tapasin Jussi Niemen ensimmäisen kerran 1970-luvun puolimaissa, jolloin hän työskenteli legendaarisen Epe’s Music Shopin myyjänä. Olin ostamassa ensimmäisiä Bob Marley -levyjäni, jotka olivat tuolloin tarjouksessa. Yksi havittelemani lp oli kuitenkin loppunut ja tästä syystä ajauduin keskusteluun Niemen kanssa. Jotkut Epe’sin myyjät olivat vähän pelottavia, mutta kun juttelin Niemen kanssa Marleysta, puhetta siivitti silkka innostus.
Tämän innostuksen Niemi on jollain käsittämättömällä tavalla onnistunut säilyttämään vuosikymmenestä toiseen. Tuota ominaisuutta olen ajoittain, leipääntymisen hetkinä, kadehtinut.
Koottujen Naamakirjojen jälkisanoissa Niemi mainitsee aina lähestyneensä haastateltaviaan vertaisinaan. Tämä näkyy kirjan teksteissä. Vaikka puhe onkin taiteilijan tekemisistä, Niemi pyrkii ikään kuin pääsemään käsiksi koko haastateltavan persoonaan. On uhkarohkeaa arvioida koko ihmistä yhden tapaamisen perusteella, mutta Niemen peloton ja aidosti utelias asenne saa homman usein toimimaan.
* *
Itse en yleensä haastattelun jälkeen muista, minkälaiset vaatteet haastateltavalla oli, mutta Niemi muistaa. Taiteilijoiden asusteiden kuvauksia on kirjassakin useita,”coolin antiteesin” Badding Somerjoen rytkyistä kirjailija William Burroughsin harmaaseen pukuun ja salmiakkikuvioiseen neuleeseen. Tämä liittyy siihen, että Niemen maailmassa ns. karisma on olennainen ainesosa. Ja parasta olisi, jos karisma olisi ”XXL-kokoa”, kuten vaikkapa reggaeprofeetta Burning Spearilla.
Juuri tämä taiteen ja persoonan – myös kirjoittajan oman persoonan – yhteen kytkeminen tekee Niemestä ainutlaatuisen. Jonkinlaista gonzoa ovat kirjoittaneet monet, mutta useimmiten sivusta tarkkaillen, eivät Niemen tapaan suoraan silmiin katsoen. Kun Niemi havaitsee henkilössä syvän bluesin hengen, lukijakin suorastaan haistaa sen.
Niin, blues. Siinä on Niemen musiikkikäsityksen ehdoton kivijalka, mutta hyvin laajassa mielessä. Bluesia löytyy tietysti afrikkalaiselta Ali Farka Tourélta, neworleansilaiselta Dr. Johnilta ja puoliksi karibialaislähtöiseltä Taj Mahalilta, mutta on sitä melkein kaikessa muussakin afroamerikkalaiseen perinteeseen nojaavassa musiikissa.
Niemi on myös vapaamielisyyden nimiin vannova hippi, mikä käy kirjasta hyvin ilmi. Hänelle, kuten monelle muullekin, musiikki on ollut keino rimpuilla irti ympäristön ahtaista normeista. ”Vapauta mielesi niin ahterisi seuraa perässä”, kuten yksi Niemen sankareista, tohtori Funkenstein eli George Clinton tapasi sanoa.
Huumeet ovat esillä monissa kirjan kiinnostavimmista jutuista, kuten pelin avaavassa Dr. Johnin haastattelussa. Joku saattaa hätkähtää sievistelemätöntä puhetta, mutta mielestäni Niemen tapa käsitellä asiaa on realistinen ja luonteva – näin se menee, eikä ongelma vaikenemalla poistu.
* *
On vaikea arvioida, miten nuoret lukijat nämä haastattelut kokevat, mutta kaltaiseni veteraanin näkökulmasta tekstit haarukoivat paloja omastakin musiikkihistoriastani. Esimerkiksi Funkadelicista kiinnostuin aikanaan nimenomaan Niemen juttujen ansiosta ja sama taitaa päteä myös Dr. Johniin. Eri tavalla kiinnostava tapaus on kitaristi John Fahey, jonka paria levyä yritin 1970-luvulla kavereiden kehujen siivittämänä kuunnella, mutta jonka merkitys jäi tuolloin hämäräksi – ja jää tämän kirjan lukemisen jälkeenkin.
Oiva valinta kirjaan on myös trip-hop-tähti Trickyn haastattelu vuodelta 1995. Se paljastaa, että aina ei Niemikään onnistu löytämään yhteyttä haastateltavansa kanssa. Keskustelu karahti kiville, mutta jutusta tuli karmivalla tavalla hyvä.
Kootut Naamakirjat ei ole mikään ensyklopedia, mutta tarjoaa inspiroivia välähdyksiä rytmimusiikin historiasta. Kannattaa lukea avoimin mielin, ja jos mahdollista, virittää samalla Spotify oikealle värähtelytaajuudelle.
Erik Ahonen
