Junantuoma Tommi Tihtarinen tarkastelee Pohjois-Karjalan kuntia – tuloksena kiehtova ja lämmin runoteos

Joensuu-runossa kaivataan puita Vapaudenpuistossa. Kuva: Pasi Huttunen

Maakuntaruno kuulostaa käsitteenä pahalta, todella pahalta. Täällä idässä nousevat heti mieleen Karjalaisten laulun pateettiset, keinotekoista, kolonialistista heimoaatetta, köyhyyttä ja kurjuutta romantisoivat säkeet. Siksi Tommi Tihtarisen omakustanteiseen runovihkoseen Geenit muistavat metsästäjät – Pohjois-Karjalan kunnat (2022) tarttuu aika epäluuloisena. Kaikeksi onneksi kyse ei ole hurraanationalistisesta kansallisromantiikasta.

Tihtarinen on kevään ja kesän aikana kirjoittanut runot kaikista Pohjois-Karjalan kunnista. Hän luonnehtii teostaan taiteellis-tieteellisen tutkimuksen lyyriseksi tulokseksi. Hänen lähtökohtansa ei ole kansakunnan rakentaminen, kuten Elias Lönnrotin kaltaisilla edeltäjillään.

Tihtarisen lähtökohta on henkilökohtaisempi. Hän kertoo olevansa kiinnostunut maakunta-asioista, koska Jyväskylässä kasvaneena hänellä ei oikein ole maakuntaidentiteettiä. Kuten vaikka Ville-Juhani Sutinen hienossa kirjassaan Matkalla Suomeen – tarinoita heimojen maasta (Into 2022) kertoo, ovat kaikki Suomen maakunnat jossakin määrin tekemällä tehtyjä ja keksittyjä, mutta mikään niistä ei ole yhtä tekemällä tehty ja keksitty kuin Keski-Suomi. Tihtarisen lähtökohta tutkimusmatkalleen on siis loistava.

Lempeää ihmettelyä

Hän on kiertänyt niin pohjoiskarjalaisia kuntia kuin arkistojakin kaivellessaan taustoja runoilleen, ja tutkimustyö näkyy. Runoissa on mukana historiaa ja ajankohtaisuutta. Eikä teos tosiaan ole kansallisromanttinen. Se ei ole oikeastaan edes romanttinen, vaikka tarkasteleekin kuntia myötätuntoisesti ja lempeästi ihmetellen.

Tihtarinen ei kirjoita siinä mielessä maakuntarunoutta, että olisi maakunnan asialla samaan tapaan kuin Pohjois-Karjalan maakuntaliiton brändäystyö ”maailmankarjalaisista” ja ”heimopäälliköistä”. Niille, jotka eivät ole asiaa seuranneet: maailmankarjalaisuus on termi, joka maakuntaliitossa kehitettiin heimoaatteen virkistämiseksi, mutta sen kyseenalaisten puolten väistämiseksi. Heimopäällikköä taas haettiin, kun maakuntajohtajaa edellisen kerran rekrytoitiin.

Tihtarisen runojen vahvuus on ulkopuolisessa katseessa, joka ei nosta jalustalle eikä murskaa. Valinnat siitä, mitä tällaisiin kuntarunoihin nostetaan, ovat väistämättä poliittisia, mutta Tihtarinen osaa tehdä senkin riittävän hienovaraisesti.

Ongelmana runoissa on ajoittainen jännite lyriikan ja informatiivisuuden välillä. Sitä kaikkea, mitä Tihtarinen on runoihinsa änkenyt, ei ole varmasti ollut helppo sinne änkeä runomuodon ehjänä säilyttäen. Paikoitellen se vähän kankeuttaa runojen rytmiä ja tuo tunkkaisuutta sävyihin. Hän onnistuu silti hyvin.

Nopean prosessin tulos

Teos on syntynyt vain muutaman kuukauden aikana ja sekin näkyy. Lähtökohtana ulkopuolinen katse on toimiva eikä nopea prosessi silloin niin haittaa, mutta pidempi rupeama olisi voinut tuoda runoihin erilaista syvyyttä, maukkautta ja läheisyyttä.

Tihtarinen toteutti syksyllä 2021 samalla metodilla Joensuun kaupunginosia käsittelevän lavarunoteoksen. Runot on nytkin kirjoitettu myös lavalla esitettäväksi ja esityksiä on eri puolilla maakuntaa syksyn mittaan. Jos vain tilaisuus tulee, kannattaa nämä runot varmasti kokea elävänä.

Sieluni silmin näen tämän omakustanteen myös demona. Sellaisena, joka kiertää keräilyharvinaisuutena siinä vaiheessa, kun on julkaistu kunnianhimoisella valokuvakerronnalla täydennetty kovakantinen kirja.

Pasi Huttunen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua