Jumalan, ihmisen ja lihan pyhä kolminaisuus – arviossa Elisa Aaltolan Esseitä eläimistä

Kuvat: Into Kustannus

Luontoa voi puolustaa ja suojella. Sitä voi myös tutkia ja tarkkailla, ihmetellä sen eliöitä ja niiden olemassaoloa, samalla elämänmuotojen keskinäistä erilaisuutta ja taitoja kunnioittaen.

Voi luontoon tietysti suhtautua myös sitä lähinnä hyödyntäen, jopa riistäen, sen asukit tavaran ja raaka-aineen asemaan alistaen.

Elisa Aaltolan suhde luontoon ja erityisesti sen eläinasukkeihin on ensin mainitun kaltainen. Se on vuosien mittaan tullut selväksi hänen julkisista esiintymisistään sekä hänen filosofisesta tutkimustyöstään. Silti hänen uusin koko kansalle suunnattu teoksensa Esseitä eläimistä (Into, 2022) yllättää, hätkäyttääkin.

Noin nuoresta pitäen? Noin kokonaisvaltaisesti asialle omistautuen?

”Aion olla kuten muutkin. Aion tappaa.”

Aaltolan esseet ovat esseitä sanan parhaassa ja perinteisessä merkityksessä. Ne ovat tyyliltään omaperäisen kaunokirjallisia ja omakohtaisia ja samaan aikaan kirkkaan analyyttisiä ja johdonmukaisia. Niitä lukiessa voi nauttia niin tyylistä kuin kirjoittajan argumentaatiosta. Hykerrellä tai hihitellä, että osasipa se sanoa tuonkin noin, ja sitten kauhistua huomaamaan, että tässähän kuvataan orjuuttamista ja verisiä väärintekoja.

Kirjailija ja filosofi aloittaa lapsuudestaan, eläinystävistään, niiden kappaleista lautasellaan, yrityksistään muuttua ”normaaliksi”. Sopeutumis- ja muutostarpeen tuo tietysti sosiaalinen paine, eläimiä hyödyntävä maalainen elämäntapa idyllikulisseineen, kesälampaineen. Siinä sitten lisänä kodin uskonnollisuus, jumalan tahto.

Ei jää epäselväksi, että herkkä lapsi on lujilla.

”Pyhä kolminaisuus: Jumala, ihminen ja liha.”

Aikuisena filosofi Aaltola puolustaa susia ja karhuja, kaikenlaisia tuntevia, tajuisia ja omaan hyväänsä suuntautuvia eläimiä. Puolustaa heitä (Aaltolan käyttämä pronomini) sairaalan vuoteelta ja kesken töiden, niin blogeissaan, eri medioissa, anomuksissa, kyselyissä kuin kansalaisaloitteissa. Työsarka on loputon ja tarjoaa harvoin erävoittoja kummempaa, mutta Aaltola ei osaa sitä keskenkään jättää.

Yksi hänen ihmetyksensä kohde on ihmisten ja organisaatioiden epäjohdonmukaisuus. Ollaan (olevinaan) eläinrakkaita, mutta karsinoidaan ja teurastetaan ruoaksi ja rahan vuoksi. Ammutaan tai ”poistetaan” jollain muulla tavoin eläinsuojelun nimissä. Rakennetaan korkea erilaisuuden aita ihmisten ja muiden eläinten välille, vaikka lähes kaikki biologinen, psykologinen ja filosofinen tieto viittaa hämmästyttävän suureen samankaltaisuuteen.

Osansa ihmettelystä ja arvostelusta saa media, joka Aaltolan mukaan ”yllyttää ihmisiä susivihaan”. Tiedotusvälineet kun muun muassa toistavat alituiseen otsikkotyyppiä ”Susi tappoi viisi Niemelän tilan lammasta”. Aaltola kysyy, että miten olisi vaihtelun vuoksi (ja hyvästä syystä) seuraava otsikko: ”Ihminen viilsi 150:ltä Niemelän tilan lampaalta kurkun auki”?

Provokaatiota? Niin, ehkä, mutta tilastot sen kertovat: ihminen on niin ihmiselle kuin muille eläimille eksponentiaalisesti suurempi vaara kuin susi, karhu tai mikä hyvänsä peto.

Lopputulemana muut eläimet ovat ihmiselle, jumalan kuvalle – tai vaihtoehtoisesti jumalansa itsensä kuvaksi rakentaneelle maailman ihmisvaltiaalle – vain lihaa.

”Minä olen, sinä olet sika, kana, nauta, lammas.”

Miksi me emme häpeä kaikkea sitä kärsimystä, jonka me eläimille aiheutamme? Tai muuta tapojamme ankaran syyllisyyden kourissa kiemurrellen?

Juuri siksi, että eläimet ovat meille ainakin joissakin yhteyksissä ”vain” eläimiä, vain lihaa, meidän hyödynnettäväksemme ja syödäksemme tänne asetettua materiaalia. Joidenkin lingvistien mukaan kyse on ideologioista ja ajatuksellisesta kehystämisestä. Me toisin sanoen käytämme erilaisia kieliä ja niihin liittyviä näkökulmia puhuessamme eläimistä eri yhteyksissä, joskus ruokana, toisinaan lemmikkeinä, kolmannella kerralla ”riistana”. Olemme myös kehittäneet sellaisen lajin kuin ”haittaeläin”.

Tällaisen näkökulmahyppelyn tuloksena selviämme niin sanotusta lihaparadoksista, eli juuri siitä, että kykenemme ensin söpöstelemään kissamme kera ja iskemään seuraavalla hetkellä innolla naudanlihapihvin kimppuun.

Mutta syyllisyys jää yhtä kaikki eloon, väittää Aaltola. Olohuoneessamme ei röhnötä virtahepo, vaan siellä röhkivät siat ja kotkottavat kanat.

”Miten ihmeellistä ja riemukasta onkaan tämä: susia on.”

Riemukasta sen sijaan ei ole, että sudet on näköalaistettu moraalisen maailman ulkopuolelle. Sudet eivät luonnollisestikaan ole moraalisia toimijoita, moraalisessa mielessä toiminnastaan vastuullisia, mutta niitä ei edes lasketa moraalisen tarkastelun arvoisiksi. Niitä ei toisin sanoen ole päästetty elämämme sille alueelle, jolla arvioimme tekojamme sanoin oikein ja väärin. Susia voi kohdella vain tarkoituksenmukaisesti tai epätarkoituksenmukaisesti.

Aaltola ja jo varsin monet muutkin kysyvät, miksi näin?

Koska sudet ovat (vain) eläimiä, vastaavat virkamiehet, metsästäjät ja pienten lasten vanhemmat.

Ja niin olemme kehää kiertävässä keskustelussa, jossa muun muassa todetaan, että ovathan ihmisetkin eläimiä ja kysytään, että miksei eläimiä voi kohdella oikein tai väärin, ja voipa joku vedota Raamattuunkin, toinen ehkä ikiaikaiseen ja ”luonnolliseen” tapaan syödä ja hyödyntää eläimiä.

Aaltolan kirjaa voi suositella erityisesti kaikille rohkeille itsensä haastajille ja persoonallisen mutta selkeän kerronnan ystäville. Moni tuntee (?) valmiiksi kirjan esittelemät faktat, mutta nyt kaikkea katsellaan minä-näkökulmasta, oman elämäntarinan, tunteiden ja kokemusten, voisi sanoa taistelujen, kautta.

Tarina on yhtä aikaa verinen ja kaunis, poleeminen ja analyyttinen, utopiaan päättyvä. Utopia on oikea otsikko loppukaneetille, sillä en minä ainakaan näe vahvoja perusteita uskoa nykymenon muuttumiseen, ellei ihmisen oma etu sitä nykyistäkin vastaansanomattomammin ala vaatia.

Väliotsikkoina käytetyt sitaatit arvioitavasta teoksesta.

Kari Heino

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua