”Jukka, sinun pitäisi piirtää enemmän” – Ulla-Maija Paavilainen kirjoitti elämäkerran Jukka Rintalasta

Kuva: Wiki Commons

Pitkänhuiskea ja tyyni mies. Yllään mustaa ja valkeaa punaisella ryyditettynä sekä päässään lierikäs hattu. Jo habituksesta voi päätellä, että tämä tyylikäs ilmestys on luovan työn tekijä. Juuri niin – Jukka Rintala on Suomen tunnetuin muotisuunnittelija.

Elämäkerran Jukka Rintala – Elämänviiva (Otava, 2022) kirjoittanut Ulla-Maija Paavilainen on tehnyt perusteellista työtä. Kirjaa varten on haastateltu lukuisia ihmisiä muotialalta ja mallimaailmasta sekä niitä, joilla on ollut mahdollisuus pukeutua Jukka Rintalan juuri heitä varten suunnittelemiin juhla-asuihin. Kirjan lähdeluettelo onkin kattava ja henkilöhakemisto laaja. Mukana on myös Jukka Rintalan kiehtovia pukuluonnospiirroksia sekä upeita valokuvia miltei elämänmittaisen työrupeaman vaiheilta.

* *

Vaikka ei olisi hiukkaakaan muotitietoinen, tässä maassa ei voi välttyä tietämästä, kuka on Jukka Rintala. Hänhän on se komea ja korea tyyppi, jonka luomuksia saa ihailla itsenäisyyspäivinä Linnan juhlissa ja naistenlehtien sivuilla vuosikymmenestä toiseen.

Hiukan enemmän muoti- ja vaatetusalaa seuranneet ovat selvillä hänen meriiteistään vaikkapa Friitalan, Marimekon, Nanson tai Aarikan suunnittelijana.

Millainen lienee mies tuon ylvään ja vakavahkon julkisivun takana? Entinen toimittaja, nykyinen vapaa kirjoittaja Ulla-Maija Paavilainen on tarttunut hankalantuntuiseen tehtävään, sillä Jukka Rintala ei oikeastaan halua olla esillä muuten kuin töidensä kautta. Ne kyllä puhuvatkin ja puhuttavat!

Paavilaisen kirjoittama teos Jukka Rintala – Elämänviiva koostuu Rintalan kollegoiden ja ystävien kertomasta Paavilaisen tarkalla taustatyöllä sekä omilla vaikutelmilla ja tiedoilla runsautettuna. Rintalan ääni kuuluu lukiessa vain taustalta. Hänestä jää kuva ystävällisenä mutta etäisenä ihmisenä, koska sellainen hän lienee.

Rintalasta on sanottu, että hän on kuin sinetillä suljettu. Vain aivan läheiset näkevät enemmän, ja toki sitäkin verhoa kirjassa raotetaan. Ryhtyessään kirjoittamaan Jukka Rintalan elämästä ja urasta – mitkä ovat oikeastaan sama asia – Ulla-Maija Paavilainen sanookin koputtelevansa simpukkaa.

Ulla-Maija Paavilainen. Kuvat: Jonne Räsänen / Otava

* *

Jukka Rintala on alkujaan herkkä poika Porista, mutta nykyään hän on maailmanmies, joka solahtaa vaivatta kaikenlaisiin tilanteisiin. Ujo hän ei siis ole. Hän puhuu aivan mielellään omista töistään, vaan ei omista asioistaan.

Rintalan luovuuden piiriin kuuluu pukuja ja kankaita, koruja ja laukkuja, luonnoksia ja maalauksia sekä puvustuksia näytelmiin ja musikaaleihin. Hän arvostaa ajan tuomaa kypsymistä niin itsensä kuin muidenkin tekemisissä. Varmuuden myötä ei kuitenkaan saisi menettää herkkyyttään eikä olla liian hätäinen: pitää malttaa suodattaa uusia ideoita, vaikutteita ja virikkeitä.

Rintalan johtoajatus on, ettei kopioimalla synny mitään omaa. Oman polkunsa Rintala löysi jo varhain. Alle teini-ikäisenä hän jo tutki äitinsä muotilehtiä ja piirteli itsekin luonnoksia. Keskikoulun piirustuksenopettajan kannustavat sanat saattoivat johdattaa Jukan tulevan uransa alkuaskelmille: ”Näissä on muotipiirroksen lennokkuutta. Sinun pitäisi piirtää enemmän!” Niinpä Jukka piirsi, pyrki ja pääsi Taideteolliseen korkeakouluun. Hän valmistui vuonna 1976 ja jatkoi piirtämistä ja ilmaisevan viivansa kaaria kehittämistä. Ja tässä ollaan nyt: arvostettuna ja pidettynä suunnittelijana, jolle työ on elämäntapa.

* *

Jukka Rintalan käteen sopivat niin liitu, kynä kuin sivellin kuin myös paljon raskaammat työkalut, mutta hän ei ompele omia luomuksiaan. Ei ole koskaan ommellut. Se olisi hänestä tylsää puuhaa. Hyviä ja luotettavia ompelijoita on kuitenkin harvassa ja he ovat muodinluojalle tuiki tärkeitä. Sellaistakin on tapahtunut, että ompelija on alkanut mainostaa omaa yritystään Jukka Rintalan näytöksessä! Yhteistyö on päättynyt luonnollisesti siihen.

Jukka Rintala kertoo piirtävänsä aina vapaalla kädellä eikä hän koskaan korjaile. Ranneliike on tärkein. Hänen viivassaan ovat mukana sydän, käsi ja aivot, sanoo tuo taikurimaisen viivan taitaja itse.

Rintala on työteliäs ja nopea, mutta usein valmista tulee  vasta viime tingassa. Hän pohtii asioita huolellisesti, ja suunnitelmat rakentuvat mielessä hyvinkin tarkkaan, mutta aina tulee lopussa kiire. Rintala uppoutuu muutenkin omiin maailmoihinsa niin että ilman elämänkumppani Matti Vaskelaista kaaos olisi varma ja aikataulut pettäisivät.

Hiukan oudosti Mattia kutsutaan Matiksi halki kirjan, mutta Jukka Rintalaa Rintalaksi. Ja Mattia kehuvat kaikki! Hän on helposti lähestyttävä, valoisa mies. Somistajana ja visualistina hän on korvaamaton apu Jukka Rintalalle messutapahtumissa sekä muotinäytösten ja näyttelyiden suunnitteluissa ja pystytyksissä, kodin arjen sujumisesta puhumattakaan! Heillä on takanaan yhteistä taivalta yli neljäkymmentä vuotta, ja loppuun asti matkataan yhdessä, se päätettiin jo alussa. He täydentävät toisiaan oivasti, mutta kyllä heilläkin räiskähdellään.

* *

Muutettuaan jo nuorena miehenä pois Porista sekä Jukka Rintalan koti että työtila olivat eteläisessä Helsingissä. Vasta vähitellen Karkkilassa sijaitsevasta vapaa-ajan asunnosta pihapiireineen muotoutui nykyinen koti. Kukkivalla ja kukoistavalla puutarhalla kuopsutteluineen ja kitkemisineen on suuri merkitys myös luovuuden kypsyttelylle. Pelkkä kauniin ympäristön ihailu voi olla Jukka Rintalalle meditatiivinen tila, joka puhkeaa myöhemmin yhä uusiksi upeiksi pukukokonaisuuksiksi ja kantajiensa tähtihetkiksi.

Jukka Rintala uskoo enteisiin ja luottaa vaistoihinsa. Hänestä saa varovaisen, mutta korrektin vaikutelman. Hänellä on paljon vakituisia yhteistyökumppaneita ja asiakkaita, ja he kaikki kuvailevat Jukka Rintalaa samoin: hiljainen ja ystävällinen, mutta etäiseksi jäävä. Ei ylpeä, mutta määrätietoinen.

Rintala on aina ymmärtänyt lehdistösuhteiden ja markkinoinnin merkityksen. Hänellä on bisnestajua ja -kykyä. Hän on osaa sekä kuunnella ja joustaa että pitää oman päänsä.

Monet naiset, joille Jukka Rintala on suunnitellut juhla-asuja, ovat ihmetelleet sitä, miten Rintala on voinut heti nähdä, heitä tuntematta ja mieltymyksiä kysymättä, miten heistä saa puhkeamaan esiin jotain heidän sisällään uinunutta salaista upeutta. Niin vain tapahtuu kerta kerran jälkeen. Rintalalla on siis tarkka katse. Jotkut sanovat sitä psykologiseksi silmäksi.

Ulla-Maija Paavilaisen elämäkertakirjaa Jukka Rintalasta lukiessani minulle syntyy kuitenkin vaikutelma, ettei Rintala pyri kenenkään sielun syvyyksiin. Hän vain aistii ihmisen energiaa, tutkailee eleitä, katsoo puettavan hahmoa ja muotoa miettien värejä ja kangasmateriaaleja, joista pystyy rakentamaan täydellisen kokonaisuuden. Ja elävän mallinuken todisteeksi taidoistaan.

Kauneus on Jukka Rintalalle tärkeää, tärkeintä. Hän saattaa nähdä sitä sielläkin, missä muut eivät, ja toisaalta, siellä missä kauneutta ei ole, sinne hän sitä luo.

Rintalan elämäkertakirjan kansi on pirskahteleva värikimara kuin ilon julistus ja hänen muotiluonnoksensa riikinkukkoakin loistokkaampia. Ja vaikka taiteilija itse vetäytyy mielellään tarkkailijaksi taustalle, hän pitää siitä, että ympärillä on eloa ja elämässä seikkailun makua.

Jukka Rintalan vuosi täyttyy nopsasti kotimaan messu- ja näyttelymatkoista, ja Pariisiinkin olisi päästävä. Ja kaipa vihdoin alkaisi olla taas juhlien ja juhlapukujen aika pitkän koronatauon päätteeksi.

Sen muutoksen Rintala on vuosien varrella huomannut itsessään, että alkujaan vakaasta satakuntalaisesta on muovautunut savolaiskarjalaisesta vilkkaudesta nauttiva ihminen. Sillä lienee vaikutusta, että Matti-puolisolla on eläväiset itäsuomalaiset sukujuuret. EI ole kesää ilman Savonlinnan oopperajuhlia ja samaan aikaan pystytettyä näyttelyä, jossa pukuloisto yhdistyy taiturimaisiin luonnoksiin ja muihin maalauksiin. Rintalasta olisi kenties voinut tulla taidemaalari, mutta muoti on hänelle kutsumusammatti.

* *

Ulla-Maija Paavilainen ilmoittaa jo Elämänviiva-teoksen alussa, että Rintalalla on taipumus jättää vastaamatta kysymyksiin, jotka eivät miellytä. Sen sijaan hän puhelee jostakin muusta. Niinpä ei ole ihme, että elämäkerran kirjoittajan lukijalle välittämä kuva kohteestaan on osittain kirkas ja selkeä, osittain pilviharson peitossa. Paavilainen seurailee Rintalaa sivusta tulkiten tämän hiljaisuutta omalla tavallaan. Teksti on välillä yhtä vauhdikasta kuviointia kuin Rintalan viiva konsanaan!

Kirjoittajan mielestä Rintalan työhuone Karkkilassa on kuin pikkutytön toiveunen toteutuma: hileitä, harsoja, hörhelöitä, monenlaisia nauhoja, kaikkea kimaltavaa. Ja paljon mallinukkeja odottamassa päällepantavaa satojen pukujen kokoelmasta.

Jukka Rintalan – juuri 70 vuotta täyttäneen – rönsyävää luovuutta ja  mielikuvituksen lentoa ei voi, ei pidä eikä tarvitse kahlita. Hänen kaltaistaan visionääriä tarvitaan! Mielenkiintoista on, miten hän onnistuukin piilottamaan itsensä kaiken sen taakse, minkä hän tuo auliisti esiin. Siihen hänellä on tietysti täysi oikeus. Ehkä hän ei tarvitse muuta kuin rennon ranneliikkeensä ja nopean, sulavan kynänpiirtonsa – sekä tietysti Mattinsa, tyynessä ja myrskyssä. Siihen mahtuu koko maailma.

Meren äärellä syntyneelle Jukka Rintalalle lapsuusmaisemat ovat toki tärkeitä. Niin kesäiset idyllit kuin talven viiltävät viimatkin. Uljas mies, vaaleat hiukset hulmuten, tähyää kauas merelle, mutta hänestä ei näy mitä hän ajattelee. Se kuitenkin tiedetään, että aina kun Jukka Rintala käy Porissa, hänen on poikettava Sarpin kahvilassa ja saatava vihreä sammakkoleivos – juuri niin kuin lapsena.

Ritva Alpola

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua