Juha Itkonen rakensi miesten sukutarinan, jossa naiset ovat enimmäkseen sivujuonne – arviossa Kaikki oli heidän

Kuva: Laura Malmivaara

Juha Itkosen Kaikki oli heidän (Otava, 2021) on kirja miehisestä tuskasta ja tunne-elämästä ja siitä, miten tietyt asiat siirtyvät sukupolvelta toiselle. Itkonen rakentaa uusimmassaan miesten sukutarinan, jossa naiset ovat enimmäkseen sivujuonne. Isoisälle ja isälle naiset ovat vaimoina huoltajia ja arjen ylläpitäjiä, pojanpojalle lopulta ehkä jotain muutakin – ellei maailmanloppu ehdi väliin.

Päähenkilö on teatteriohjaaja Ilmari, joka vie näyttämölle oman surullisen ja kipeän isäsuhteensa. Isä-Markku oli ahkera työmies ja yrittäjä, mutta ei sodasta palanneen rikkinäisen miehen poikana osannut juurikaan osoittaa omalleen, että tämä oli tärkeä. Jatkoi sitä vähättelyä ja ärhentelyä, mitä itsekin oli saanut osakseen. Tarttui pulloon, kun olisi pitänyt antaa olla ja elää niitä tunteita, joita vastaan tulevat hyvät ja pahat asiat mielessä synnyttivät.

Ilmari ei pääse isäänsä lähelle edes aikuisena, jolloin isä olisi jo itsekin hoivan tarpeessa ja ehkä vastaanottavaisempi uudenlaisille keskusteluille. Sen sijaan pojanpoikansa Vilhon kanssa Markku saa jonkinlaisen yhteyden. Hänestä ei tule kiikkustuolissa myhäilevää tyytyväistä vanhusta, mutta nämä kaksi osaavat viettää molemmille merkityksellistä ja omanlaistaan aikaa yhdessä.

Vasta kirjan loppupuolella käy ilmi, että kyseessä on romaani romaanissa; teos, jota Vilho kirjoittaa nuoruudestaan, isästään ja isoisästään 30 vuotta myöhemmin. Nyt eletään aikaa, jolloin koronaviruksen tuomat elämänmuutokset tuntuvat hyvin pieniltä ja viattomilta: luontokato on totista totta ja poliittiset muutokset kansainvälisestikin mittavia, uusi virus huomattavasti pelottavampi kuin korona konsanaan. Itkosen kuvaukset 30 vuoden päähän ovat kuitenkin (ehkä turhankin?) toivorikkaita; hän maalaa tulevaisuudenkuvia, joiden kanssa voisi kuitenkin elää.

Kaikki oli heidän on teos, jossa on hetkittäin uuvuttavan paljon sanoja, puhetta, kuvailua, pikkuseikkoja ja tekstitulvaa. Välillä kokonaisuus on hyvin sirpaleista ja jotkut henkilöt olemassa vain kadotakseen jälkiä jättämättä. Teos on sivumäärältään ehkä turhankin mittava kolmen sukupolven miehen suhteiden selvittämiseen. Toisaalta nautin Itkosen sanankäytöstä ja siitä, että se tuntuu kulkevan niin kevyesti.

Juha Itkonen on hyvin taitava luomaan eläviä tuokiokuvia. Pienetkin hetket muuttuvat muutamilla tarkkaan valituilla sanoilla näkyviksi. Näen Itkosen kuvauksen ansiosta Markku-isän putkikasseineen ja suren hänen yksinäisyyttään, herkistyn Ilmarin ja pojan yhteiseen automatkaan, hymyilen vanhojen teatterikaverusten ilmapierutehtailulle ja tunnen syvällä sielussani Sonjan mielentilan, kun tämä herää riehakkaaksi ehtineen illan ja yön jälkeisen aamun todellisuuteen ja alistuu teinipoikansa tenttiin.

Kaikki oli heidän on yksi niistä romaaneista, joista saa hyvin erilaisen kokemuksen luettuna ja kuunneltuna. Tein vuoron perään kumpaakin. Luettuna ymmärsin paljon paremmin sen, että romaaniaan kirjoitti Vilho; audiovisuaalisen ajan lapsi, joka ei ollut tottunut sen paremmin lukemaan kuin kirjoittamaankaan. Kuunneltuna sitä ei tajunnut, teksti silmien edessä helpostikin. Tämä teos oli selkeästi nautinnollisempi luettuna.

Leena Reikko

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua