Joyce Carol Oates kuvaa järkytystä, muutosta ja kivuliasta kasvua – arviossa Yö. Uni. Kuolema. Ja tähdet

Kuvat: Dustin Cohen / Harper Collins

Amerikkalaiskirjailija Joyce Carol Oatesin uusimman teoksen yhteydessä on sanottu, että jos rakastaa sanoja, rakastaa Oatesia. Oates itse on rakastanut sanoja liki 900 sivun verran romaanissaan Yö. Uni. Kuolema. Ja tähdet (suom. Kira Poutanen; HarperCollins, 2022)”.

Kirjan alkulehdellä on Walt Whitmanin runo Kirkas keskiyö, jonka viimeiset säkeet ovat antaneet Oatesin teokselle nimen, mutta runo alkaa näin: ”Tämä on hetkesi, oi sielu, sinun vapaalle lennollesi sanattomuuteen…” Lukija sen sijaan sukeltaa sanoihin.

Ikävä kyllä, takakansiteksti pilaa kirjan alusta 190 sivua! Siinä kerrotaan heti, mitä tulee tapahtumaan kahdentoista päivän kuluttua tarinan alkamisesta. Takakansitekstin tehtävänä on herättää lukijan kiinnostus eikä suinkaan paljastaa ennenaikaisesti mitään!

McClarenin perheen vankka tukipilari, John Earle, kutsumanimeltään Whitey, on joutunut onnettomuuteen, saanut aivoinfarktin ja kuljetettu sairaalaan. Tällaisen tiedon saatuaan hänen rakastava vaimonsa Jessalyn sekä heidän viisi aikuista lastaan lähtevät järkytyksestä suunniltaan katsomaan teho-osastolle vietyä Whiteytä. Kenelläkään ei tunnu olevan tarkkaa käsitystä tapahtumien kulusta, mutta lukija tietää senkin, koska asia ilmaistaan kirjan prologissa. Kaikki tuleva on seurausta Whiteyn joutumisesta tilanteeseen, jota aivan aluksi kuvaillaan. Kursiivilla on kirjoitettu Whiteyn omaa katkeilevaa ja hämärtyvää ajatusketjua. Sama tapa jatkuu halki teoksen: tapahtumat ja vuoropuhelut suorana kerrontana ja henkilöiden todelliset, salaiset ajatukset kursiivilla.

Eläkkeelle siirtymistä harkitseva Whitey on perheensä, työyhteisönsä ja naapurustonsa arvostama vauras kirjapaino- ja kustannusalalla toimiva liikemies, kaupunkinsa entinen pormestari ja kaikin tavoin mukavana pidetty henkilö. Tästä ei ole hänelle mitään apua, kun hän osuu olemaan väärässä paikassa väärään aikaan. Whitey näkee poliisien hakkaavan (värillistä) nuorta miestä, pysähtyy, nousee autostaan, vaatii poliiseja lopettamaan ja joutuu saman tien itse poliisien silmittömän väkivallan uhriksi ja lopulta sähkölamauttimen tainnuttamaksi.

Poliisien harjoittama mielivalta ja vaikeus saada heidät vastaamaan teoistaan on yksi Joyce Carol Oatesin romaanin juonteista. Kärjistäen sanottuna kyse on yhteiskunnan mahdollistamista ja hyväksymistä ihmisoikeusrikkomuksista.

* *

Teoksen näyttää, mitä Whiteyn tapauksesta seuraa kullekin perheenjäsenelle ja mitä se nostaa heissä pintaan. Kaikki saapuvat päivittäin Whiteyn luo sairaalaan. Whitey makaa sängyssään murjottuna ja tajuttomana, letkuihin, laitteisiin ja mittareihin kytkettynä. Perhettä on silti pyydetty puhumaan hänelle, ehkä pikemmin heille itselleen lohduksi kuin siksi, että piestynoloinen aivoinfarktipotilas kuulisi jotakin, saati ymmärtäisi.

On jotenkin ymmärrettävää, ettei poissa tolaltaan oleva perhe ihmettele, millaista jälkeä auto-onnettomuudeksi sanotusta tapahtumasta on syntynyt, mutta lääkärien ja hoitohenkilökunnan luulisi heti tajunneen, ettei poliisien kertoma voi pitää yhtä potilaan vammojen kanssa, joissa näkyy selvästi lamauttimen polttojälkiä. Mutta mitään ei kyseenalaisteta. Vasta myöhemmin perheen esikoispoika Thom käy onnettomuuspaikalla vain todetakseen, ettei isän siististi tien reunaan pysäköidyssä autossa ole naarmuakaan. Lopulta Thom alkaa tutkia tapausta, ja sen selvittämisestä tulee hänelle miltei pakkomielle, mutta sekä asianosaisten poliisien järjestelmän turvaama selusta että koko lahjonnalla öljytty koneisto estävät totuutta tulemasta esiin ja oikeutta tapahtumasta.

* *

Whiteyn ja Jessalynin pitkä avioliitto on kuin unelma, mutta epäluuloiselle lukijalle voi vilahtaa mieleen, olisiko Jessalyn sittenkin näitä ylistämällä alistettuja vaimoihmisiä. Jostakin sivulauseesta käykin ilmi, että kaikki on loistavasti, kunhan asiat tapahtuvat hymyilevän ja myhäilevän Whiteyn haluamalla tavalla. Neljääkymmentä lähenevä Thom, isänsä manttelinperijä, on samanlainen, tiedättehän, sellainen rehti mies. Mutta kaikista meistä löytyy se kääntöpuoli.

Siskot Beverly ja Lorene ovat keskenään täysin erilaisia. Pankkiirin kanssa avioitunut Bev, entinen high school -kaunotar, panostaa edelleen enemmän kuoreen kuin sisältöön. Naimaton Lorene on kuivakka ja kunnianhimoinen lukion rehtori.

Nämä kolme vanhinta, keskenään torailevaakin sisarusta ovat eniten yhteydessä toisiinsa, ja nuorimmat, Virgil ja Sophia, tapailevat silloin tällöin ja aina ihan sovussa. Virgil on perheen musta lammas, erakoitunut maaseutukommuunissa elelevä taiteilija. Esimieheensä ihastunut älykkökuopus Sophia työskentelee assistenttina yliopiston koe-eläintutkimuslaboratoriossa.

Perheen äiti, hillitty ja tyylikäs Jessalyn, on omistautunut huolehtimaan muiden hyvinvoinnista. Jos hänellä on joskus ollut haaveita ikioman elämänsä suhteen, ne ovat unohtuneet kauan sitten. Whitey on aina hemmotellut puolisoaan kaikin tavoin jo ennen kuin Jessalyn on edes ehtinyt toivoa mitään. He ovat olleet hyvin sidoksissa toisiinsa.

Whitey on ollut alusta asti selkeästi perheenpää, vastuullinen isä, jonka hyväksyntää kaikki lapset ovat halunneet – ja saaneet myös, ehkä Virgiliä lukuun ottamatta. Thom on isänsä suosikki, sen tietävät kaikki paitsi Lorene, joka kuvittelee jostakin syystä olevansa isälleen tärkein. Jessalyn tuntee kaksi nuorimmaista lastaan läheisimmikseen. Näistä asioista ei tietenkään puhuta ääneen, vaan ajatellaan. Sitä perhe tekee sairaalassakin: kukin ajattelee ja muistelee, mutta yhdessä he eivät juurikaan keskustele. Jokainen on huolissaan yksin.

Jessalyn on sairaalassa Whiteyn vuoteen vieressä aamusta iltaan ja myös lapset käyvät päivittäin omien aikataulujensa mukaan katsomassa isäänsä. Iltaisin he kokoontuvat Jessalynin luo, siis lapsuudenkotiinsa. He hääräävät voimattomassa tilassa olevan äitinsä ympärillä muka auttamassa, vaikka Jessalyn olisi mieluiten yksin. Silloin hän tuntisi paremmin Whiteyn läsnäolon ja kuulisi mielessään tämän rohkaisevat sanat.

Hiljalleen Whiteyn tilassa tapahtuu pienenpieniä edistysaskeleita. Hänet otetaan pois hengityskoneesta, ja osittain tajuissaan hän tapailee sanoja, joista ei saa selvää. Virgil soittaa isälleen huilua silloin kun muita ei ole paikalla. Kahdentenatoista päivänä onnettomuuden jälkeen Whiteytä ollaan jo kotiuttamassa, mutta sitten hän kuoleekin.

* *

Joyce Carol Oatesin romaani on taitava perhedynamiikan tutkielma. Vaikka McClarenin perheen lapset ovat aikuisia ja omaa elämäänsä eläviä, he kaikki ovat halunneet miellyttää isäänsä (äidin rakkaudesta voi aina olla varma). Nyt, kun isä on kuollut, heidän on otettava selvää, miellyttävätkö he   itseään. Keitä ja millaisia he oikeastaan ovat, ja ovatko heidän valintansa lopultakaan olleet heidän omiaan.

Suuressa talossaan yksin asuva Jessalyn on surusta suunniltaan. Sisäinen kaaos näkyy  ulkoisena. Hiukset hapsottavat, eikä entisestä huolitellusta olemuksesta ole  jälkeäkään. Jessalyn unohtaa syödä ja kuihtuu.

Lomittain Jessalynin olotilan seuraamisen kanssa tutustutaan aikuisten lasten elämään. Heistä kaikista saa jotensakin tympeän kuvan, pinnallisen ja itsekkään tai epävarman ja eksyneen. Samaa tahtia Jessalynin vähittäisen toipumisen ja heräilevän aloitteellisuuden kanssa lapset alkavatkin vahtia ja holhota äitiään aivan kuin tämä olisi menettänyt järkensäkin miehensä kuoleman myötä. Niin ei ole, vaan Jessalyn on löytämässä itsensä uudestaan. Hänessä on yhä jäljellä hiven nuorta Jessalyniä sekä kosolti  keski-iän mukanaan tuomaa elämänkokemusta, mutta myös nupullaan jotakin aivan uutta rohkaistumista.

* *

Mitä pidemmälle teos etenee, sen syvemmälle päästään. Ja vaikka Jessalynin lasten luonteista ja käytöksestä paljastuu yhä synkempiä, epämiellyttävämpiä ja myös  huolestuttavia puolia, heitä alkaa ymmärtää paremmin, jopa pitää heistä, koska he ovat nyt rehellisempiä.

Jessalyn inhoaa sitä, että häneltä odotetaan ”leskenä oloa”. Hän suree Whiteyn kuolemaa ja sitä, että heidän yhteiset muistonsa ovat haipumassa, samalla osa hänestä itsestäänkin. Siksikin Jessalyn juttelee yhä Whiteylle ja kuulee tämän kommentteja. Kunnes on muutoksen aika.

Näennäisestä myötäilevyydestään huolimatta Jessalyn on analyyttinen, pohtiva sekä vastauksia ja ratkaisuja etsivä ihminen. Hän haluaa kuitenkin löytää kaiken itse. Niinpä hän epäröi, kun rinnalle on pyrkimässä vitaalinen ja impulsiivinen uusi tuttavuus. Jessalyn haluaa kyllä oppia taas iloitsemaan elämästä, mutta hän kavahtaa ajatusta uudelleenohjailtavaksi joutumista. Hän tahtoo olla vapaa. Mutta mitä se tarkoittaa?

* *

Joyce Carol Oates kuvailee henkilöitään arkisen tarkkanäköisesti. Tietynlainen latteus syntyykin ehkä siitä, millaisia me ihmiset olemme: loputtoman täynnä itseämme, omia kokemuksiamme, omia pettymyksiämme, omaa merkitystämme. Valmiina väheksymään, arvostelemaan ja tuomitsemaan muita.

Tämän kaiken ilmaisemiseen ja tarkastelemiseen sekä yksilön että yhteiskunnan kannalta Joyce Carol Oates tarvitsee ne romaaninsa liki 900 sivua. Haluaako hän näin korostaa myös omaa arvoaan ja oivaltavuuttaan kirjailijana?

Ritva Alpola

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua