Jouko Lehtolan Rock-Finlandia on upea kokonaisuus suomalaisesta rock-valokuvauksesta 25 vuoden ajalta

Ville Hartikainen ja Kalle Ahola. Kuvat: Ville Malja / Like Kustannus. Ville Valon kuva: Jouko Lehtola

Jouko Lehtola (1963–2010) oli suomalainen valokuvaaja, joka tunnettiin parhaiten nuorisoa ja nuorisokulttuuria sekä yhteiskunnallisia asioita ikuistavista kuvasarjoistaan. Vuonna 1963 Helsingissä syntynyt Lehtola oli samalla myös intohimoinen musiikkifani, josta kehittyi oman aikansa suomirockin hovikuvaaja.

Muusikkona tunnetun Kalle Aholan ja toimittaja Ville Hartikaisen teos Jouko Lehtolan Rock-Finlandia (Like, 2022) viittaa nimellään Lehtolan vuoden 2004 taidevalokuvakirjaan Jouko Lehtola’s Finlandia, jonka dokumentaariset taidekuvat suomalaisnuorisosta saavuttivat 1990-luvulla laajaa huomiota kansainvälisestikin.

Uutuuskirjan näkökulma on rock-kuvauksissa, etenkin artisti- ja bändikuvaussessioissa. Kuvauskohteet pääsevät kertomaan taustatarinoita sekä omia muistojaan ja kokemuksiaan lapsesta asti lempinimellä ”Jönssi” tunnetusta Lehtolasta. Samalla ääneen pääsevät läheiset, sukulaiset, kollegat ja ystävät, onpa mukana myös Lehtolan omia sitaatteja Timo Kanervan Soundi-lehteen vuonna 2005 tekemästä haastattelusta. Ahola on haastatellut yli 70 muusikkoa Lehtolan heistä ottamien kuvien pohjalta ja Hartikainen on toimittanut haastattelumateriaalista artikkeleita. Urakka on ollut melkoinen mutta lopputulos on vaivan arvoinen.

Rock-Finlandia etenee lineaarisesti, alkaen vuodesta 1985, jolloin Jouko Lehtola oli vielä uransa alussa oleva musiikkifani, jonka kuvaamisessa oli kuitenkin jo näkemystä ja osaamista. Upeiden kuvien ja niiden kohteiden kertomien taustatarinoiden fokus on samalla kertoa suomirockin tarinaa ja tuoda lihaa luiden ympärille Lehtolan elämään, luonteeseen ja tapaan tehdä kuvauksia.

Ensimmäisiksi kohteiksi valikoituneet Hanoi Rocksin viimeisiä hetkiä tallentavat vuoden 1985 Kulttuuritalon keikat, saman vuoden itsenäisyyspäiväjuhlilla frakki päällä esiintyneestä J. Karjalaisesta otettu näpäys sekä Dingon epäonnistunut jäähallikiertue antavat kuvaa siitä, kuinka Lehtola onnistuu kameroineen olemaan tapahtumien ytimessä.

Sekä rock- että valokuvaushommiin Lehtola ajautui isoveljensä Kimmon jalanjäljillä. Molemmilla oli omiakin bändiviritelmiä ja kamerakerhoon liittynyt isoveli opetti Jönssille samalla perusjutut. Apua oli myös bändikaveri Mika Jussilan äidin työpaikasta Agfalla, jonka kautta nuori harrastaja pääsi huokeammin valokuvapaperin ja muiden materiaalien äärelle.

Jönssi sai arkkitehtitoimistossa töissä olevan veljensä kautta siviilipalveluspaikan Ateneumin taidemuseon peruskorjauksen dokumentointiin, mikä toimi samalla eräänlaisena peruskoulutuksena valokuvaamiseen ja pimiötyöskentelyyn. Samaan aikaan kuvaajan ura urkeni aluksi Länsiväylä-lehdessä, sinne Espoo-aiheisia juttuja kirjoittaneen Jussilan aisaparina. Samoin Länsiväylässä toimittajanuraansa aloitellut Joose Berglund tunsi ennestään Jönssin, joten hänellekin oli luontevaa pyytää kaveria mukaan kuvaajaksi. Sittemmin Berglundin vanavedessä myös Lehtola päätyi nopeasti rocklehti Rumban riveihin.

Rumbassa nopeasti kehittynyt särmä ja estetiikka poikivat Lehtolalle pian lisää kuvauskeikkoja. Uran ensimmäinen rockalbumin kansikuva oli Keban Koko ajan go-go (1986) ja lisää seurasi. Tuomari Nurmio kertoo Rumbaa varten tehdyistä vuoden 1986 kuvaussessioista: ”Jouko oli hyvin määrätietoinen luonne ja hänellä oli aina visio valmiina. Minun tehtäväni oli ainoastaan mennä, minne käskettiin. Jouko oli myös erinomainen autenttisen ajankuvan vangitsija. Hänellä oli dokumenttikuvaukseen tarvittavaa tilannetajua, vaadittavaa nopeutta ja ennakointikykyä.

Taideteolliseen korkeakouluun Lehtola haki sitkeästi ja pääsikin viimein vuonna 1986. Siellä hänelle oppia antoi muun muassa aiempien vuosikymmenien suomalaisen rockvalokuvauksen mestari Stefan Bremer. Lehtolan kanssa ystävystyneen valokuvataiteilijan ja taiteilijaprofessorin mukaan ”varmasti Jönssi halusi jollain tasolla olla itsekin stara”.

”Hänestähän tuli menestyksen myötä hieman koppava, ja diivan elkeitäkin hänessä oli. Toisaalta hyvä itsetunto ja loputon itseluottamus toimivat hyvin rockkuvioissa, koska bändimaailmassa ja artistien kanssa ei voi olla liian anteeksipyytelevä. Pitää osata ottaa tilanne haltuun. Tässä Jönssi erosi ratkaisevalla tavalla monista kollegoistaan. Hän oli pohjimmiltaan niin henkilökeskeinen ihminen ja ehdottomasti parhaimmillaan, kun sai olla vuorovaikutuksessa muiden kanssa.”

Bremer jatkaa:

”Valokuvaajista Anton Corbijn lienee ollut Jönssille kaikkein suurin esikuva. Corbijnhan on kuvannut hillittömän määrän kansainvälisiä rocktähtiä: U2:ta, Nirvanaa, Tom Waitsiä, et cetera. Ja tiedän, että Jönssi ihan tutkimalla tutki niitä kuvia ja mietti, miten saisi aikaiseksi corbijnmaisen lopputuloksen.”

* *

Kirjassa on massiivinen määrä artistihaastatteluja. Se on samaan aikaan yksi kirjan vahvuuksista että sen pieni heikkous. Vaikka kuvauskohteiden kertomukset kuvaustilanteista antavatkin monipuolista ja -äänistä kuvaa sekä suomirockin historiasta että Lehtolasta työssään, alkavat ne pidemmän päälle hiukan toistaa itseään. Muutamia poikkeuksiakin on.

Vuoden 1987 Michael Monroen Rumban juttuun otetusta kuvasta ei esimerkiksi paljoa juttua Jönssista irtoa, vaikka sinänsä ihan mielenkiintoista tarinaa kuullaan Monroen kuvassa olevista asusteista, näkemyksistä tyyliin ja ulkonäköön liittyen sekä miehen omista suosikkivalokuvaajista.

Aina eivät visiot ja Lehtolan hetkeen tarttuva kuvaustyyli myöskään kohdanneet. On hyvä, että kirjaan on mahtunut myös epäonnistunut kuvauskokemus, joka Lehtolalle kävi Kyyria-yhtyeen kanssa vuonna 1995.

Mikael Tanner kommentoi: ”Jälkikäteen ajateltuna on ilmiselvää, että jonkinlainen ideapalaveri olisi ollut paikallaan ennen kuvauksia. Ehkä ongelma oli siinä, että stailaukseen liittyvät asiat näyttäytyivät tuohon aikaan vaikeina ja vähän vastenmielisinäkin juttuina.”

Pääsääntöisesti muistelmat sessioista ovat kuitenkin positiivisia, kiittäviä ja lämpimiä. Lehtolan näkemystä, metodia ja sosiaalista pelisilmää kiitellään. Lehtolan oppilaana olleesta valokuvataiteilija Matti Pyyköstä kasvoi Jönssin ystävä. Hänen mukaansa ”henkilökuvaajana Joukon kolme vahvuutta olivat kunnioitus kuvattaviaan kohtaan, kova pokka ja täydellisyyteen asti hiottu kuvausmetodi.”

22-Pistepirkon laulajakitaristi PK Keränen muistelee, että valokuvaajana Lehtola ”aina vaani, väijyi ja viritti tunnelmaa”.

”Ei hän koskaan kädestä pitäen tullut sanomaan, että tehkää näin tai menkääpä tuohon asentoon. Kaiken piti tapahtua luonnostaan. Oli silti päivänselvää, etteivät ne hänen kuvansa sattumalta syntyneet.”

Tiktakin jälkeen soolouralle suunnannut Petra Gargano kertoo, että Jönssin viesti kuvauksissa oli: ”Älä yritä mitään tai esitä mitään. Se oli ensimmäinen kerta, kun kuvattavana ollessani tunsin, että omana itsenä oleminen riittää.”

* *

Jouko Lehtolan uraan mahtui suomirockin ikuistamisen ohella paljon muun muassa nuorisokulttuuria ja yhteiskunnallisia asioita käsitteleviä teemoja. Aholan ja Hartikaisen kirjassa Nuoret sankarit ja Finlandia jätetään marginaaliin ja huumeidenkäytön varjopuolia kuvaava OD Helsinki ja ladyboy-prostituoituja käsittelevä Some Girls jäävät maininnoiksi. Fokus on musiikkikentässä.

Valokuvataiteilijan luonne ja elämänvaiheet käydään silti perusteellisesti läpi monien asianosaisten muisteluiden avulla. Kirjaa leimaa vahvasti Lehtolan ennenaikaisen kuoleman muistelu ja sen aiheuttama suru miehelle tutuksi tulleissa musiikkipiireissä. Lehtolan nopeasti edennyt haimatiehyiden syöpä ja sen vääjäämättömästi aiheuttama kuolema vuonna 2010 tuntui Jönssin ystävistä ja tuttavista järkyttävältä ja epäreilulta.

Mikko Kuustonen tiivistää yleisiä tuntemuksia osuvasti: ”Hänellä itselläänhän oli kauhean voimakas halu elää. Tilanne tuntui erityisen väärältä siksi, että se kundi eli niin terveellisesti. Fillaroi ympäri vuoden ja oli muutenkin todella valoisa ja elämää rakastava tyyppi.”

Ilkka Valpasvuo

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua