Johanna Vehkoon Oikeusjuttu ja oikeuteen joutumisen häpeän käyttäminen julkisen sanan lyömäaseena

Kuva: Meri Bjorn

Toimittaja, kirjailija ja verkkojulkaisu Long Playn perustajajäsen Johanna Vehkoo on kirjoittanut kirjoja ja artikkeleita verkkovihasta, misinformaatiosta ja sananvapaudesta. Aihevalinnoillaan hän on päätynyt laitaoikeiston tutkan alle ja saanut kokea monenlaista häiriköintiä.

Marraskuussa 2016 Vehkoo kirjoitti Facebookissa rajatun porukan nähtäväksi kirjoituksen, jossa käytti sanoja natsipelle, rasisti ja natsi asiayhteydessä tunnettuun pohjoissuomalaiseen poliitikkoon ja vaikuttajaan. Kirjoitus ei jäänytkään vain pienen porukan nähtäville ja johti oikeuskäsittelyyn kunnianloukkauksesta.

Nyt Vehkoo on kirjoittanut Franz Kafkan hengessä Oikeusjutuksi (Kosmos, 2021) nimeämänsä tapauskertomuksen prosessista, joka saattaa osaltaan määritellä, mitä Suomessa saa sanoa.

Kulttuuritoimituksen Mikko Lamberg ja Ilkka Valpasvuo päättivät pureutua ajankohtaiseen teokseen vuoropuhelun kautta, peilaten näkemyksiään Vehkoon kirjasta ja siitä heränneistä ajatuksista.

* *

Ilkka: ”Kirjan raadollisen rehellinen aloitus Vehkoon lokakuussa 2016 kokemasta keskenmenosta antaa varmaan Vehkoon vihaajille vain lisää vettä myllyyn. Eli siinä mielessä vereslihan laittaminen paperille on aika rohkeaa.

Näen kirjan suomalaista sananvapauskeskustelua koskevana puheenvuorona, joka etenkin kaikkien oikeusoppineiden tulisi lukea ajatuksella. Siinä missä öyhöttäjillä on oma pyhä tehtävänsä, jota pusketaan pelolla ja järjestelmällä ratsastamisella ilman moraalirajoitteita, on kirja tällaisenaan osa Vehkoon omaa pyhää tehtävää. Joka on luoda keskustelua siitä, missä mennään toimittajan työn ja oikeistomeuhkaajien suhteen.”

Mikko: ”Koen samoin tuosta pyhästä tehtävästä. Se on pikemminkin valinnut Vehkoon kuin Vehkoo tehtävää. Kirjan keskiössä on yksittäinen tapahtuma, poliitikon solvaaminen sanalla, joka edustaa aika tavanomaista kansalaisen närkästynyttä kielenkäyttöä mitä politiikkaan tulee. Nyt siitä käydään edelleen käräjiä, luultavasti vain siksi, että natsipelle-sanan käyttäminen on tapahtunut yksityisen keskustelun sijasta puoliyksityisesti Facebookissa.

On myös selvää niin kuin sanoit, että keskenmenosta kertominen ei herätä empatian tunteita tietyissä ihmisissä, jotka ovat jo puolensa valinneet. Vehkookin varmasti sen tietää. Tämä herättää toisaalta kysymyksen, että tuleeko teosta lukemaan kukaan, joka ei olisi kirjoittajan kanssa lähtökohtaisesti samaa mieltä. Aidalla istujia sananvapausasioissa tuskin on.”

Ilkka: ”Niin, keskiössä on kuitenkin olennainen kysymys ’mitä saa sanoa’, johon olisi tarpeellista päivittää säännöt myös juridisesti siten, että lakitermiummikollekin olisi selvää mitä seuraa, jos sanot näin tässä alustassa. Toki sääntöjä ja seurauksia tullaan jatkossakin haastamaan. Mutta jonkinlainen linjanveto on tarpeen, jos esimerkiksi maalittamisen käsite on oikeuslaitoksen kerroksissa niin huteralla pohjalla kuin kirjan perusteella voi päätellä.”

Mikko: ”Vehkoon mielestä julkisuuden henkilöistä saa sanoa aika paljon kaikenlaista, onpa häntäkin haukuttu kaikenlaisin tavoin. Myös oikeusjutun asianomistaja uskoo siihen, että sananvapauteen kuuluu kaikenlainen sanankäyttö, mutta on useaan otteeseen tuonut esille, kuinka haastaa ihmisiä oikeuteen tahallaan vain koska lainsäädäntö mahdollistaa sen tällaisissa tapauksissa.

Huolestuttavinta omituisen juridisen rajanvedon lisäksi minulle on se, kuinka kirkkaasti teoksessa näkyy päättäviin elimiin kuuluvien ihmisten heikko ymmärrys internetistä. Laintuntijat eivät vaikuta käsittävän verkossa tapahtuvaa sukupuolista syrjintää, sitä millaista kieltä netissä yleensä käytetään ja millaisista viraali-ilmiöistä esimerkiksi asianomistajan harjoittaman poliittisen toiminnan kohdalla on kyse. Facebookissa ei täten olisi mahdollista kutsua ketään natsipelleksi, vaikka asianomistaja on brändännyt itsensä rasistiksi striimeissään ja käyttää itsekin hurjaa kieltä.

Johtuuko sitten sukupolvieroista vai mistä, mutta oikeuslaitos ei seuraa aikaansa. Eikä poliisi. Vain yhtä googlausta vaativia tarkistuksia ei tehdä. Kukaan ei edes perehdy kunnolla Vehkoon tarjoamaan moninaiseen, verkosta poimittuun todistusaineistoon.”

Ilkka: ”Surullisimpia asioita tuntuu olevan, jos oikeuslaitoksesta ja -prosessista jää jälkimauksi, että olisi pitänyt valehdella, jättää kertomatta tai muuten vaan toimia muuten kuin suoraselkäisesti. Kuulostaa siltä, että systeemissä on silloin parannettavaa. Ja jos vain oikeus kiinnostaa, miten käy etiikan ja moraalin?”

Mikko: ”Teos antaa esimerkkejä vastaavista tilanteista, joissa haastemiehen vältteleminen tai päin tämän naamaa valehteleminen on johtanut tutkinnan lopettamiseen. Oikeuden viesti on tässä tapauksessa, että rehellisyys ei peri maata.”

Ilkka: ”Jos Vehkoon kirja avaa tähän liittyvää keskustelua ja onnistuu omalta osaltaan tuomaan muutosta tähän ’maan tapaan’, niin sen arvo on iso. Tähän Vehkookin tuntuu pyrkivän kiertämällä kaikki oikeusasteet, vaikkei siihen olisi energiaa eikä varaa.”

Mitä olit mieltä kirjan rakenteesta? Alleviivatuista marginaalimerkinnöistä? Olisiko asiaa voinut tai kannattanut käsitellä neutraalimmin? Saako puolueeton lukija irti kirjan ydinviestistä vai pakottaako se olemaan puolella tai vastaan? Mitkä ovat pahimmat uhkakuvat, jos velloaminen, tyhjät ilmiannot, häiriköiminen ja oikeuden tyhjäkäyttö saavat jatkua?”

Mikko: ”Marginaalimerkinnöistä ajattelin, että Kosmos on kustantamona mieltynyt tällaisiin esteettisiin keinoihin. Ne tuntuivat turhalta kikkailulta. Lukija ymmärtää ilmankin. Uskon, että lukija ymmärtää myös, että teos ei ole eikä edes yritä olla neutraali, mitä se ikinä onkaan, vaan tuo esille kokemuksen mediamylläkästä yksilön näkökulmasta. Vehkoo kuvaa tarkasti miltä tuntuu olla myrskyn silmässä, kun lehdistö repii kaikesta isot otsikot.”

Ilkka: ”Samaa mieltä, aika turhaa alleviivaamista. Onkohan Vehkoo itse saanut vaikuttaa asiaan taitossa vai onko kyseessä kustantamon tehokeino? Samaa mieltä olen myös siitä, että suurin osa tämän kirjan hankkivista lienee niitä, jotka jakavat Vehkoon pöyristymisen siitä, miten oikeuskäsittely on edennyt – sekä tietysti niitä, jotka kaipaavat lisää lyömäaseita ’vihollisen’ hutkimiseen.”

Mikko: ”Mitä tulee pahimpiin uhkakuviin, moni asia riippuu korkeimman oikeuden päätöksestä. Uskon, että tulevaisuudessa oikeusjuttuja voidaan yhä useammin käyttää poliittisena aseena, jos tuomio pidetään ennallaan ja lainsäädäntöä ei muuteta ajantasaisemmaksi. Ensisijaisesti oikeusjutun nostaminen tällaisessa tapauksessa on poliittisen pelottelun väline.

Mainitsen kuitenkin yhden asian, josta olen Vehkoon kanssa eri mieltä. Hän kokee, että ei ole persoonana yhteiskunnallisesti merkittävä. Näin ollen hänen julkinen kohtelunsa olisi ollut kohtuutonta.

Totta on, ettei häntä voi verrata esimerkiksi pääministeriin tai suuryritykseen edustajaan. Koen silti, että Vehkoon julkinen toiminta riittää tekemään hänestä yhteiskunnallisesti merkittävän journalistisesta näkökulmasta katsottuna.

Teoksen todellisen dokumentaarisen arvon osoittaa vasta tulevaisuus. Se on mielestäni sisällöllisesti paikoin ohut. Vehkoon oman kokemuksen ulkopuolelta se antaa vain vähän sellaiselle, joka on tätä tapausta jo seurannut. Kirjoittaja toteaa, että vähän hävettää kirjoittaa näin vähäpätöisestä asiasta. Häpeän tunne on turha, mutta lukiessa mietin kyllä, että teos tuntuu ristiriitaisesti sekä tärkeältä että tyhjältä.”

Ilkka: ”Olisihan tähän voinut saada lisäulottuvuutta avaamalla esimerkiksi aikaisempia kotimaisia sananvapauteen liittyviä oikeusjuttuja tai muuta vastaavaa. Sitten kun korkeimman oikeuden päätös saadaan, kirjaan varmaan saisi puolet lisää johtopäätöksiä. Nythän prosessi on tavallaan kesken.”

Mikko Lamberg
Ilkka Valpasvuo

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua