Kirja-arvostelu: Joël Dickerin 716-sivuinen romaani Stephanie Mailerin katoaminen kertoo nuoren toimittajan katoamisesta. ”Dickerillä on kunnianhimoinen tavoite, mutta romaani epäonnistuu”, Kaarina Lehtisalo kirjoittaa.

Joël Dicker: Stephanie Mailerin katoaminen (La Disparition de Stephanie Mailer, 2018). Tammi 2019. Suomentanut Kira Poutanen. 716 s.

Sveitsiläinen Joël Dicker (s. 1985) nousi kirjallisuuden supertähdeksi vuonna 2012 läpimurtoromaanillaan Totuus Harry Quebertin tapauksesta (suom. 2014). Ranskankielisellä alueella kirja myi julkaisuvuonna lähes miljoona kappaletta ja bestselleriksi se nousi muuallakin. Kirja on käännetty yli 30 kielelle. Vuonna 2018 valmistui myös Jean-Jaques Annaud’n ohjaama, kirjaan pohjautuva televisiosarja.

Suomessa Totuus Harry Quebertin tapauksesta julkaistiin Tammen Keltaisessa kirjastossa, mitä meillä on totuttu pitämään laadun takeena. Joillekin lukijoille Dickerin pääsy tähän sarjaan tuntui hämmentävältä, sillä Dickerin kirja vaikutti liian ”viihteelliseltä” dekkariromaanilta.

Mutta vaikka Totuus Harry Quebertin tapauksesta -kirjan voi lukea pelkkänä viihderomaanina, se ei suinkaan ole koko ”totuus”. Dickerin kirja on oivaltava, monikerroksinen romaani – kirjoittamisesta ja fiktiosta.

Dicker ei kirjoita viihdekirjallisuutta, vaan kirjallisuutta viihdefiktiosta. Hän kirjoittaa maailmasta sellaisena kuin se meille eurooppalaisille näyttäytyy amerikkalaisen viihdetuotannon, kuten televisiosarjojen kautta. Dicker ei kuitenkaan kirjoita suoraa parodiaa, vaan antaa lukijan nauttia tarinasta ja hätkähdyttävistä juonenkäänteistä, jotka tuntuvat oudolla tavalla tutuilta – ikään kuin olisi kokenut saman jo tuhat kertaa aiemmin amerikkalaisissa televisiosarjoissa.

Vaikka olisikin jo 1900-luvun puolella kyllästynyt käyttämään sanaa postmoderni, niin eihän Dickeriä oikein muulla sanalla voi kuvailla. Fiktiivistä todellisuutta ja siitä kirjoittamista tietoisesti kuvaava Totuus Harry Quebertin tapauksesta on postmodernin kirjallisuuden klassikko.

Itsekin nautin aikoinaan Totuus Harry Quebertin tapauksesta kovasti. Kirjan luettuani tunsin tulleeni huijatuksi – ja pidin siitä.

Siksi odotinkin paljon tänä vuonna suomeksi julkaistulta Dickerin uutuuskirjalta Stephanie Mailerin katoaminen (La Disparition de Stephanie Mailer, 2018). Näin siitäkin huolimatta, että Dickerin toinen suomeksi julkaistu romaani Baltimoren sukuhaaran tragedia (2016) oli tuntunut melko kevyeltä välityöltä.

* *

Stephanie Mailerin katoaminen lähtee liikkeelle nimensä mukaisesti nuoren toimittajan, Stephanie Mailerin katoamisesta. Juttua ryhtyy selvittämään kolme poliisia, Jesse Rosenberg, Derek Scott ja Anna Kanner. Käy ilmi, että Mailerin katoamistapaus liittyy vanhempaan tapaukseen, vuonna 1994 tapahtuneeseen joukkomurhaan.

Näitä tapauksia, niihin johtaneita tapahtumia ja ihmisten välisiä suhteita käydään kirjassa läpi useiden eri kertojien voimin: keskeisiä minäkertojia ovat mainitut kolme poliisia, mutta heidän lisäkseen kirjassa on muutama muukin minäkertoja. Näiden lisäksi tapahtumia kuvataan myös kolmannessa persoonassa eri henkilöiden näkökulmasta.

Ja henkilöitähän kirjassa riittää. Kirjan alussa on lista ”tärkeimmistä”. Tässä listassa on 29 nimeä (sekä erään henkilön isovanhemmat yhteen niputettuna).

Kerrottakoon vielä, että kirjassa on 716 sivua.

Huh-huh.

* *

Alkuvaiheessa kirjaa lukiessa vielä hymyilyttää. Onhan tämä aivan mahtava sotku. Järjetön määrä ”tärkeimpiä” henkilöitä, ja aikajanalla hypitään jatkuvasti vuosien 1994 ja 2014 välillä, jonkun kerran kauemmaskin historiaan. Kaikki tuntuu liittyvän kaikkeen jollakin hämärällä tavalla.

Jutun käänteetkin tuntuvat alkuun melko vauhdikkailta ja johtolangat jokseenkin mielipuolisilta.

”Olin jo jättämässä koko jutun sikseen, kun eräs yksityiskohta herätti mielenkiintoni. Yksi asia jutussa ei täsmännyt: Orphea Chroniclen toimitus. Toimituksen sisustus ei sopinut lainkaan kuvaan, joka minulla Stephaniesta oli.”

Jaksoin myös olla huvittunut siitä, että kappaleen perään oli täysin tarpeettomasti lisätty tieto: ”Kello oli seitsemän illalla.”

Mutta.

Viimeistään jo sadannen sivun kohdalla kyllästyminen lyö päälle. Pääsyynä tähän on aivan tolkuttoman banaali kerronta. Tylsiä yksityiskohtia ja joutavuuksia kerrotaan väsymiseen asti, ilman että niillä olisi mitään tekemistä minkään kanssa.

Myös romaanin henkilöhahmot ovat epäkiinnostavia ja yhdentekeviä. Minäkertojien jorinat ovat tylsiä, ja tarinan huumori väsyttävää. Kirjan absurdeimmat tapahtumat, kuten teatteriesitykseen leivottu ”murhaajan selviäminen” tai lapsuusmuisteloihin hyppääminen kesken onnettomuuden kuulostavat ideoina paremmilta kuin miten ne kirjassa loppujen lopuksi on toteutettu.

En tiedä, missä määrin tämä banaalius ja tylsyys on harkittua. Kirjaa lukiessani tulin kuitenkin miettineeksi, onko koko romaani joku mielipuolinen koe. Jos tekoäly kirjoittaisi romaanin keskinkertaisten dekkarien pohjalta, tulos saattaisi olla juuri tällainen. Tasapaksua, pitkästyttävää tekstiä.

* *

Paris Matchin haastattelussa Dicker kertoo kirjoittaneensa Stephanie Mailerin katoaminen -romaanista 60 versiota. Ensimmäinen versio oli 1 200 sivua.

Töitä hän on siis tehnyt. Mutta olisi pitänyt tehdä vielä enemmän. Olisi pitänyt kirjoittaa vielä se 61. versio – ja lyhentää rankasti. Jonkun olisi pitänyt sanoa, että romaanissa on edelleen noin 400 sivua turhaa tavaraa.

Varmasti kustantamoissa on vaikea lähteä ohjailemaan jo menestynyttä bestseller-kirjailijaa, tämähän on nähty myös joidenkin muiden kirjailijoiden kohdalla. Menestyksen jälkeen kirjat saattavat muuttua pitemmiksi ja tylsemmiksi, kun kukaan ei tohdi niihin ajoissa puuttua.

Tällaisena 716-sivuisena joutavuutena Stephanie Mailerin katoaminen on kuin lukijan kestävyystesti. Aivan varmasti romaani olisi jäänyt itselläni kesken, jos en olisi lupautunut kirjoittamaan kirjasta arviota Kulttuuritoimitukseen.

Stephanie Mailerin katoaminen on jopa siinä määrin huono, että se asettaa kyseenalaiseksi sen, oliko Totuus Harry Quebertin tapauksesta sittenkään sellainen nerokkuuden osoitus, mitä itsekin luulin sen olevan. Ehkä Dicker ei olekaan postmoderni nero? Ehkä hän on vain saanut yliannoksen amerikkalaista viihdettä?

* *

Mutta onko Stephanie Mailerin katoaminen -romaanissa mitään hyvää? Miksi arvostelija on sittenkin päätynyt kahteen tähteen, eikä esimerkiksi yhteen?

Vaikka Stephanie Mailerin katoaminen on mielestäni epäonnistunut, en voi olla jollakin tasolla ihailematta Dickeriä. Pakko on kunnioittaa kunnianhimoista tavoitetta tehdä kirja, jossa on tällainen määrä henkilöitä ja takautumia. Vaikka lopputulos ei onnistunut ollutkaan, ymmärrän mihin Dicker pyrkii – joskaan en enää olekaan ihan varma ymmärtääkö hän sitä itse.

Dicker katsoo maailmaa amerikkalaisen viihdesilmälasien läpi, niin kuin sadat miljoonat ihmiset kautta maailman. Omassa romaanissaan hän lyö nämä viihdemaailman konventiot tiskiin, tekee ne näkyviksi.

Ei ole sattumaa, että romaanin loppupuolella (kun sinne asti lopulta on selvitty) hoetaan lausetta ”päivä/ilta, jolloin kaikki muuttui”, ja murhaajan henkilöllisyyden selviämistä ja älyttömiä juonenkäänteitä säästellään viime metreille saakka. Tällaisia kirjojahan me luemme. Ja katsomme televisiosarjoja, elokuvia – ja jopa tositelevisio-ohjelmia, joissa murhaajan selviäminen on korkein päämäärä.

Me pökerrytämme aivojamme viihteellä, jossa ihmisiä kuolee, murhataan, eikä kukaan oikeastaan välitä näistä henkilöistä, tärkeintä on arvoituksen ratkaisu. Dicker tekee tämän näkyväksi.

Mutta jos kirjoittaa romaanin, missä viihdefiktion konventiot ovat pääosassa, ainakin tätä lukijaa jäi harmittamaan yksi asia: miksi en viihtynyt? Oliko lukijan kiusaaminen jopa Dickerin tavoitteena? Vaikka voisin unohtaa dekkariviihtymisen sikseen, olisin toivonut edes älyllistä nautintoa – nyt mammuttimainen yli 700-sivuinen jaarittelu ehti tappaa kaiken oivalluksen ilon.

Jotkut ehkä lukevat tätä pelkkänä dekkarina. Siinä tapauksessa ilouutisia: itse en arvannut murhaajaa – eipä silti, että sillä mitään väliäkään olisi ollut.

Ainoa lohtuni on, että Stephanie Mailerin katoaminen -romaanista voisi saada kohtalaisen kiinnostavan televisiosarjan – jos ohjaajaksi saadaan joku, jolla on näkemystä.

Kaarina Lehtisalo