Jakolinjoja filosofiassa – arviossa Juha Drufvan Paimenpojasta filosofian professoriksi

Mikko Salmela julkaisi väitöskirjan Suomalaisen filosofian vuosisata vuonna 1998, juuri sopivasti ennen millenniumia. Mitä filosofian tutkimus on Suomessa 1900-luvulla ollut? Tästä näkökulmasta kiinnostui teoksen luettuaan Juha Drufva. Pitkän lukemisen ja tutkimisen tuloksena hän sai valmiiksi yhden unohtuneen suomalaisen filosofin elämäkerran. Drufva kirjoitti laajan esityksen J.E. Salomaan filosofisista tutkimuksista ja elämästä.

Salomaa valikoitui aiheeksi Salmelan teoksen herätteistä, sillä tuosta väitöskirjasta kävi ilmi Salomaan tutkimuksiin ja asemaan kohdistunut ristiriitainen suhtautuminen 1900-luvun alkupuolella.

Elämäkerrallisesti kiintoisaa on jo kirjan nimessä paistava sana ”Paimenpojasta”. Liedon Ankan kylästä miltei väkisin luvun tielle kiilautunut Jalmari Grönholm (myöhemmin Salomaa) pakeni paimenen tehtäviä kirjojen pariin. Onnistuneesti on kanteen valittu valokuva, jossa vanha Salomaa istuu kivellä ikään kuin paimenpoikana edelleen.

Saksalaisten humanistinen linja

Ei ole yllättävää, että Salomaan pääpaino filosofiassa liittyy saksankieliseen tutkimukseen. Kant, Nietzsche, Hegel ja Schopenhauer kiinnostivat häntä nuoruudesta lähtien. Drufva tekee kirjassa selkoa Salomaan monipuolisesta haravoinnista filosofian kentässä, muun muassa Eduard von Hartmannin ja Oswald Spenglerin roolit korostuvat.

Ehkä käänteentekevää nuorelle Salomaalle oli Nietzschen teoksiin tutustuminen. Niistä löytyi keskeinen viesti: vaiston ja taiteen kannattama elämänasenne, jossa elämänviisaus on totuutta paljon tärkeämpi asia. Tämä näkemys viitoitti filosofi Salomaan uraa, ja suurin vaikuttaja löytyi Arthur Schopenhauerista, joka myös käsittää filosofiassa elämäntavan tietoa tärkeämmäksi.

Filosofinen oppiriita

Drufva käy läpi Salomaan ajattelun kehitystä perusteellisesti. Viisaustieteeseen huonosti sopiva oli pitkä ja raju oppikiista, joka käytiin taisteluna Helsingin yliopiston teoreettisen filosofian professorin virkanimityksestä. Kahinointiin osallistuivat keskeisesti saksalaisen filosofian kärkinimet Ernst Cassirer ja Martin Heidegger toisistaan jyrkästi poikkeavine Kant-tulkintoineen.

Voidaan sanoa, että tämä väittely jakoi suomalaisen filosofian tutkimuksen pysyvästi kahteen leiriin. Kantin perimmäisten kysymysten ratkaisun mahdottomuuden hyväksyivät humanistit, jotka siirtyivät Turkuun Salomaan ja Sven Krohnin johdolla. Tampereella samoja näkemyksiä kehittelivät Urpo Harva ja Matti Luoma. Helsinki päätyi Eino Kailan johdolla tukemaan loogista empirismiä keskeisenä pitävää koulukuntaa. Sitä edustivat Georg Henrik von Wright, Oiva Ketonen ja Jaakko Hintikka, jotka toimivat professoreina. Heidän näkemyksissään metafysiikka ei kuulunut filosofiaan oikeastaan lainkaan, vaan oli epämääräistä esseistiikkaa ja ”epäonnistunutta runoutta”.

Sama kiista riehui vielä painavammin Saksassa. Kyse oli lähinnä Immanuel Kantin jättämästä tilasta uskonnolle filosofian rinnalle ihmisen hankkiessa olemassaoloa koskevaa perimmäistä tietoa.

Salomaan mukaan ”järki käännettiin valistuksen ihanteista välineelliseksi ja tekniseksi rationaliteetiksi”. Filosofialta vietiin pohja kaikkein keskeisimmissä ongelmissa.

Eino Kaila oli tässä kahinassa pelinappula, ja olikin lopulta kauhistunut jouduttuaan samaan leiriin sellaisten ajattelijoiden kuin Rudolf Carnapin kanssa, joka kielsi kaiken ”syvähenkisen elämän” olemassaolon. 

Historiallinen skeptikko

Kuten Ilkka Niiniluoto toteaa, oli Salomaan filosofinen tutkimus enimmäkseen menneiden ajattelijoiden peesaamista, vaikka sisälsikin syvällistä ymmärrystä. Omaperäisemmin Salomaa suhtautui historianfilosofiaan. Perusoivalluksen hän sai Benedetto Crocelta ja J.W. Snellmanilta, joiden mukaan historia on aina nykyajan historiaa: tutkiessaan mennyttäkin historijoitsija joutuu katsomaan sitä nykyhetken kautta.

Drufva esitrelee kantaaottavasti Salomaan massojen psykologiaa ja Amerikan historiaa käsitteleviä kirjoituksia. Onnistuneesti hän lähentää suomalaisfilosofin ajattelua Trumpin kauden Amerikkaan ja ”totuuden jälkeisen ajan” ilmiöihin.

Erot filosofian tehtävän perusluonteesta heijastuvat rivien välissä nykyaikaan, joka ei näytä enää arvostavan muuta kuin taloudellis-teknologista kehitystä ja valtaa. 

Kokonaisuutena tärkeä ja monipuolinen teos, sekä kulttuuriteko.

Erkki Kiviniemi

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua