Jäähyväiset tundralle – valokuvateos kertoo Siperian nenetsien katoavasta kulttuurista

Kuvat: SKS

Kiitos Anastasia Lapsuille ja Markku Lehmuskalliolle työstä, joka on tuonut Jamalin niemimaan nenetsien elämää nähtävillemme monissa elokuvissa. Nyt kiitoksen voi ulottaa heidän lisäkseen valokuvaaja Pekka Lehmuskalliolle ja toimittaja Kirsikka Moringille teoksesta Jäähyväiset tundralle (SKS, 2023).

SKS:n julkaisema runsaasti kuvitettu teos kertoo katoavasta elämäntavasta, mutta samalla se kertoo jumalista ja šamaaneista sekä kulttuurista, joka vielä on elävää, mutta jota ahdistavat luonnonrikkauksia hamuavat ihmiset ja ilmastonmuutos. Nuoret muuttavat pois, ja öljy- ja kaasukentät ovat turmelleet porojen perinteiset reitit ja laidunmaat.

Vaikka nenetsien elämä on luonnon äärioloissa ollut aina vaikeaa, siitä on tullut entistä vaikeampaa.

”Maapallon suurimpien kaasuvarojen päällä asuminen ei ole Jamalin nenetseille mahdollisuus vaan uhka”, kirjoittaa Kirsikka Moring. ”Meidän elinaikanamme nenetseistä on tullut tundran lainsuojattomia.”

Nenetsit kuuluvat samojedikansoihin ja puhuvat uralilaisiin kieliin kuuluvia metsä- ja tundranenetsiä, kaukaisesti suomensukuisia kieliä. Vuoden 2010 väestönlaskennassa Jamalilla asui vajaat 30 000 nenetsiä. Suurin osa Jamalin piirikunnan yli puolesta miljoonasta asukkaasta on venäläisiä öljy- ja kaasukenttien työntekijöitä.

Niemimaalla on paimennettavana maailman suurin porokarja, noin 600 000 poroa, mutta todellista määrää ei tiedä kukaan. Perinteiseen elämäntapaan kuuluu, että nenetsit jutaavat porojaan pitkissä raidoissa pohjoiseen ja takaisin ravinnon perässä. Kirjassa kuvattu Panajevskin sovhoosin poronhoitoprikaati nro 5 viettää talven Ob-joen suistoalueen etelänpuoleisissa metsissä, mutta kevättalvella lähdetään kohti rannikkoa ja kesälaitumia.

Työ on kovaa niin poroista huolehtiville miehille kuin naisille. Naisten tehtävänä on kerätä ja lastata rekiin polttopuut, joiden turvin selvitään puuttomalla tundralla. Naiset myös pystyttävät kodan leiripaikalle tultaessa ja purkavat sen, kun lähdetään taas matkaan.

* *

Pekka Lehmuskallion kuvissa nenetsien elämän karuus ja kauneus näyttäytyvät juuri sellaisena kuin ne todellisuudessa ovat. Kuvissa on läsnä myös lämpö ja kunnioitus, joilla tundran asukkaita kameran kautta katsotaan. Kuvat on tosin otettu jo 30 vuotta sitten, kun Markku Lehmuskallio oli kuvaamassa arktisten kansojen elämää dokumenttielokuvaansa Minä Olen. Pekka Lehmuskallio otti veljensä dokumenttiin stillkuvat ja matkalta kertyi paljon muutakin kuvamateriaalia.

Tällä matkalla Markku Lehmuskallio sai oppaakseen radiotoimittaja Anastasia Lapsuin, jonka kautta hän tutustui Panajevskin tundran ihmisiin ja josta tuli myös Lehmuskallion työpari.  Anastasia Lapsui on asunut Suomessa vuodesta 1993.

Markku Lehmuskallio oppi elokuvan tekijänä nenetsien luona, ettei nenetsien kuvaaja voi itse määrittää todellisuutta tai rajata tilanteita. Oli odotettava päiviä, viikkoja ja joskus pidempäänkin ennen kuin elokuva löysi hahmonsa. Sama odotus lienee ollut totta myös Pekka Lehmuskallion valokuvissa, sillä niin luontevasti ja luottavaisesti kuvattavat ovat kameran eteen asettuneet.

* *

Jamalin niemimaalla on tapahtunut paljon sitten 1990-luvun. Jo tuolloin olivat vastakkain poronhoidosta elävien nenetsien ja maaperän rikkauksia kaivavien geologien edut.

Aleksandr Klimov pohti oman ruokakuntansa tulevaisuutta: ”Kaikista onnettomuuksista syytetään poromiehiä. Mutta kukaan ei kiinnitä huomiota, mitä geologit saavat aikaan. Nehän ne ovat pahimpia tuholaisia. Poro vain kulkee maata pitkin, mutta lukuisat koneet kaivavat maan auki ja tunkeutuvat sen sydämeen.”

Jamalin niemimaa ja koko arktinen alue elää kohtalonhetkiä. Ilmastonmuutos kiihdyttää ikijään sulamista ja aiheuttaa arvaamattomia metaanivuotoja. Arktisella neuvostolla olisi paljon tehtävää, mutta valitettavasti maailmantilanne ei sen työtä nyt edistä.

* *

Jäähyväiset tundralle tuo nähtävillemme nenetsien nykypäivän, mutta se taltioi myös perinnettä paitsi kuvissa myös Anastasia Lapsuin kertomuksissa. Tarinassa Tyttö joka muuttui lauluksi hän kuvaa jännittävällä tavalla tytön salaista šamaanimatkaa ja siihen kuuluvia rituaaleja.

Lapsui kertoo myös nenetsien uskonnosta. Alussa ei ollut maata, oli vain vettä. Jumala pyysi lintuja etsimään maata veden alta. Kuikka sukelsi seitsemän päivää ja pulpahti sitten pintaan nokassaan ruohonkorsi. Siitä syntyi maa. Jumala otti kaksi savimöhkälettä, heitti ne maahan ja savesta syntyivät mies ja nainen. Koska Jumala lämmitti heitä hengellään, nenetsit sanovat olevansa Jumalan lapsia, ja kuikka on pyhä lintu, kun se auttoi Jumalaa.

Edes neuvostoaika ei onnistunut hävittämään vanhaa uskontoa. Anastasia Lapsui kertoo: ”Kasvoin paimentolaisperheessä tundralla. Perheelläni oli pyhä reki, kuten kaikilla nenetseillä. Reessä säilytettiin perheemme suojelijoita.”

”Perheemme jokapäiväisenä suojelijana oli nyterma, isoisäni sielu. Kesät, talvet, yöt ja päivät kodan makuualustoilla istui mieshahmo, nukke, joka oli puettu poronnahkaiseen turkkiin ja poronnahkasaappaisiin. Nukessa oli isoisäni sielu.”

Anastasia Lapsuin isoisä oli eläessään yksi nenetsien merkittävimmistä šamaaneista.

* *

Jamalin niemimaan alkuperäiskansan, nenetsien, tapaa elää ja selvitä tundran ankarissa oloissa on uhattuna energiantuotannon ja ilmastonmuutoksen puristuksessa. ”Mitä tehdä? Kukaan ei opeta minulle mitä tehdä?” kysyy Aleksandr Klimov.

Vastauksia näihin kysymyksiin ei anna tämäkään kirja, mutta sen kiitettävä ansio on tuoda nämä kysymykset esiin ja samalla kertoa elämäntavasta, joka vielä voitaisiin säilyttää, jos tahtoa on.

Marjatta Honkasalo

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua