Jääasema KOOMAssa Gurdijeffin mystiikka ja banaali kirjallisuuskeskustelu törmäävät – arviossa Jaakko Yli-Juonikkaan neljäs ”ponikirja”

15.10.2021

Jaakko Yli-Juonikas menee kirjallisuuskeskustelun metatasoille. Kuvat: Taru Lertola / Siltala

KIRJAT | Jaakko Yli-Juonikkaan ponikirjasarjan neljäs osa jallittaa ja huvittaa kirjailijalta tuttuun tapaan. Konemetsän hevostallilla sattuneet rikokset saavat yhä laajempia ja absurdimpeja piirteitä.

”Kertomuksen henkilöt käyvät piinallisen banaaleja ja samalla tuskastuttavan todellisen tuntuisia dialogeja, joiden kulunutta sisältöä itse kukin on voinut todistaa niin kulttuurikirjoituksissa kuin hyvää tarkoittavien höhlien keskinäisissä baarikeskusteluissa.”

ARVOSTELU

3 out of 5 stars

Jaakko Yli-Juonikas: Jääasema KOOMA

  • Siltala, 2021.
  • 270 sivua.
Osta kirja tai kuuntele sitä ääni­kirja­palveluista, tuet samalla Kulttuuri­toimitusta!
Adlibris BookBeat Nextory Storytel

Ensimmäinen mielijohde: Mine-Haha tai Nuorten tyttöjen ruumiillisesta kasvatuksesta (Kovasana, 2020), vuonna 1903 ilmestynyt outo kulttiklassikko, jonka pohjalta Lucile Hadžihalilovic käsikirjoitti ja ohjasi hienon elokuvan Innocence (2004). Nuoria tyttöjä viedään sisäoppilaitosmaiseen kouluun, jonka mystiset opettajat valmentavat heitä aikuisuuteen mitä erilaisimmin keinoin nuorten varsinaisesti ymmärtämättä mistä on kyse. Kunnes viimein koittaa hetki, jolloin he ovat valmiita maailmaan.

Toinen mielijohde: Harry Potter yhteiskuntaluokkaan takertuvine maailmankuvineen ja seikkailuntäyteisine kouluelämineen. Kertomusten ääneenlausumattomana ytimenä se, kuinka aikuiset pimittävät lapsilta kaiken, minkä näiden tulisi tietää ja sanovat juuri ne asiat, joita lasten ei pitäisi kuulla.

Kolmas mielijohde: Jääasema Zebra, tietysti, niin Alistair McLeanin romaanin kuin siitä tehdyn elokuvan korkeajännitystunnelma ja kylmä eristys. Loppu, joka ratkaisee kaiken mutta ei johda mihinkään.

Piilossa lymyilevät seeprat

Jääasema KOOMA (Siltala, 2021) on Jaakko Yli-Juonikkaan Neljä ratsastajaa -ponikirjasarjan neljäs osa. Vaikka esimerkiksi Siltalan omassa tiedotteessa toisin väitetään, julkaisuja on tulossa vielä kaksi.

Sarjasta ei voi puhua mainitsematta aiempia saagan osia. Ponikirjat kertovat nuorten sarjakirjallisuutta parodioiden hämärähommia selvittävästä​ tallitylleröiden joukkiosta, joka sotkeutuu Konemetsän hevostallilla sattuneisiin rikoksiin, jotka saavat yhä laajempia ja absurdimpeja piirteitä.

Ensimmäinen osa Yö on viisain (Siltala, 2018) oli epätasaiselta tuntuva novellikokoelma, joka on saanut lisämerkityksiä ja jämäkkyyttä sarjan edetessä ja novellien auetessa uusilla tavoilla. Tahdon murskatappio (Siltala, 2019) tuntui yhtä paljon Pahkasika-vitsiltä kuin romaanilta, vaikka rikkoi kiinnostavasti metatasoja sisältäessään pitkän esseen todellisesta äärioikeistolaisesta nuortenkirjailijasta. Viime vuonna ilmestynyt Mitä uudet Galgalim-silmäni näkivätkään? (Siltala, 2020) oli kuristavan tehokas kauhuromaani, joka vei julmuuden teatterin käsitteen uusille tasoille ja tuntuu näin jälkikäteen ajateltuna yhdeltä tekijänsä parhaista saavutuksista.

Jääasema KOOMA on jotain muuta, eivätkä kritiikin alussa esittämäni mielikuvat ole satunnaisia. Päähenkilöt, kaksoissisaret Janna ja Jahannam Tapanila, kuskataan Roman Polanskin Vampyyrintappajista (1967) muistuttavalla hevoskyydillä Helsingin edustalla kuumottavalle talviselle linnakkeelle, Jääasema KOOMAlle.

KOOMAlla tyttöjä tunnutaan valmentavan kohti aikuisuutta kuin Mine-Hahassa konsanaan. Aseman sisuksista löytyy viisi erilaista koulua, jotka koulivat kävijöistään uusia ihmisiä. Taustalla väijyy aiemmista osista tuttu naruista vetelijä, mystinen Seriator – Yli-Juonikkaan teoksen Ozin velho – joka saa nyt epätavallisen normaalit ja silti edelleen uhkaavat kulttijohtajan kasvot. Mukana on myös toinen aiemmissa osissa tavattu mysteerihahmo, Gary Enumclaw, jonka nimi on eräänlainen hevosviittaus…

Näkökulmahenkilö on Janna, joka pian asemalle saavuttuaan sotkeutuu labyrinttimaiseen verkostoon. Tapahtuu selittämättömiä, tytöt eivät harrypottermaiseen tapaan millään ehdi sovituille oppitunneille ja Jahannamin epätavallisen huoleton käytös epäilyttää Jannaa, joka alkaa uninäytelmän tavoin vaeltaa KOOMAn sisällä. Ja tarkoittaahan Jahannamin nimikin arabiaksi Helvettiä, jonka tunnemme Gehennana.

Hevosia sen sijaan on teoksessa varsin vähän (joskin jälleen pahaenteisissä rooleissa), eikä esimerkiksi edelliselle osalle tärkeää My Little Pony -kuvastoa hyödynnetä. Teoksen nimestä kadonnut seepra saa tosin näytellä uhrieläimen roolia – merkiten symbolisella poissaolollaan jopa tässä maailmassa epätavalliselta tuntuvaa todellisuuden vinksahdusta sijoiltaan.

Entä miltä kuulostaa, että teoksen lukujen nimet muodostavat niin sanotun Einsteinin probleeman, Zebra-ongelmana tunnetun, jota lukija voi lukemisensa ohessa pähkäillä? Onko arvoituksen ratkaisemisesta mitään ”hyötyä” on eri asia, mutta tämä onkin kirjallisuutta eikä kirjallisuutta muutenkaan kannata ajatella hyödyn kannalta.

Basiliskin kidassa

Verkkoelämäänsä kaikenlaisilla sivustoilla viettänyt tunnistaa monet kertomuksen viitteet, toisille ne jäänevät hepreaksi. Yli-Juonikas on lukenut Thomas Pynchoninsa, joten lukijan on hyvä pitää mielessä, että yleensä arvoitus johtaa vain toiseen tai sitten ei mihinkään.

Viittauksia sinkoilee vaihtoehtotaiteeseen, äärioikeistolaiseen liikehdintään ja hämyisiin internet-teorioihin. Paljastuu muun muassa, että KOOMA on supertietokone, niin sanottu Roko’s Basilisk, joka on esimerkiksi monilla vaihtoehtokulttuuria käsittelevillä YouTube-kanavilla pyöritelty teoria, jonka mukaan jumalankaltainen ja kaikkivoipainen teknologinen singulariteetti rankaisee jokaista, joka ei ole aktiivisesti osallistunut sen kehittämiseen.

Toisaalta teoksesta löytyy viljalti viitteitä Pjotr Uspenskin (1878–1947) ja G. I. Gurdijeffin (1866–1949) esoteriaan. Gurdijeffin tunnetuin ajatus, neljäs tie, pyrkii mystiikan perinteiden tapaan ihmisen tietoisuuden herättämiseen unimaailmasta. Mikä voi ainakin selittää Jääasema KOOMAn nimen. Metafora mystisestä havahtumisesta? Onko KOOMA kauttaaltaan kuin nukkuvan henkilön tietoisuus?

Varsin moni kohtaus teoksesta on myös kuin simulaatio nuoren matkasta nettiin ja siitä, mitä verkosta voi löytää, kun eksyy väärille poluille: banaliteetteja, aikuisten noloja munailuja, podcasteja joita kukaan ei kuuntele, urbaaneja legendoja, avatareja, musiikkia, outoa seksiä ja aitoa väkivaltaa.

Yli-Juonikkaan tuotannosta nostetaan usein esille teosten huumori ja postmoderni luonne. Taustalla tuntuu olevan varsin vakava kysymys siitä, miten ja minkä pohjalle lopulta muodostamme todellisuuskuvamme.

Moni todellisia mittasuhteita saava teko perustuu silkkaan fiktioon. Aikuiset ihmiset ottavat esimerkiksi Matrix-elokuvista tutun pillerisymboliikan tosissaan, niin kuin sillä olisi aito poliittisessa todellisuudessa elävä merkitys lapsellisen fantasian sijasta. Kiinnostavaa on, että ottaessaan humpuukin todesta siihen uskovat tekevät huuhaasta maagisesti totta, ainakin itselleen. Symboleille tulee kirjaimellinen painoarvo, mikä on teema, jonka ympärillä Neljä ratsastajaa pyörii: muoto on konkretiaa. Pitäisikö sen edessä nostaa kädet pystyyn ja nauraa ironista hullun naurua, hyväksyä aikamme sellaisena kuin se on, vai pitäisikö sitä osata vastustaa edes jotenkin? Vai molempia?

Helvetti on keskinkertaisuutta

Itseään ja kirjallisuutta kommentoivana sarjana ponikirjat eivät kulje siihen suuntaan kuin aiemmin oletin. Edellisissä osissa novellin, esseen ja näytelmäkirjallisuuden muodot saivat perusteellista läpivalaisua ja arvelin seuraavaksi käsittelyyn tulevan päiväkirjamaisen tai elämäkerrallisen muodon.

Nyt keskiössä tuntuvat olevan genrekirjallisuuden kliseet ja ennen kaikkea kirjallisuuskeskustelun metataso. Kertomuksen henkilöt käyvät piinallisen banaaleja ja samalla tuskastuttavan todellisen tuntuisia dialogeja, joiden kulunutta sisältöä itse kukin on voinut todistaa niin kulttuurikirjoituksissa kuin hyvää tarkoittavien höhlien keskinäisissä baarikeskusteluissa.

Dialogeissa hehkutetaan paskoja kirjoja lukevan jääkiekkoilija Kevin Lankisen esimerkkiä nuorille. Niissä jauhetaan valmiiksi ajateltuja tuumauksia siitä, onko printtikirjalla mitään eroa digitaaliseen. Kirjapodcastien ihanuudesta vuodatetaan siirappisia lauseita.

Paikoin latteuskavalkadi tuntuu siltä kuin lukisi painajaisversiota Juha Hurmeen Nyljetyistä ajatuksista (Teos, 2014). Nuorison edustaja teoksessa sentään näkee, että aikuiset vetävät performanssia. Esimerkiksi henkilöiden hehkuttamat siistit ”kirjallisuuspodcastit” ovat tosiasiassa kirjan ulkopuolisessa maailmassa tunnettuja konservatiivisia tai äärioikeistolaisia äänenkannattajia, mikä sitoo Jääaseman KOOMAn maailman Yli-Juonikkaan kirjallisen uransa lävitse luonnostelemaan suomalaisen vaihtoehtotodellisuuden – vaiko hypertodellisuuden? – uomaan, jossa totuttu ja vieras ovat vaihtaneet paikkaa: näille henkilöille valtavirtaa on se, mikä meille on undergroundia.

Pohdittavaa piisaa. Teoksen rakenne ei kuitenkaan ole aivan yhtä vetävä kuin tekijän luomuksissa parhaimmillaan. Joka sivu ei tunnu uudelta löydöltä. Toisaalta on niinkin, että suureen kokonaisuuteen kuuluvasta teoksesta on rikollista sanoa mitään ehdotonta näin aikaisin.

Voi siis olla, että seuraavat osat osoittavat minut jälleen vääräksi tai johtolanka pakenee hyppysistäni, mutta Jääasema KOOMA tuntuu tähän mennessä eniten sarjan välityöltä, jossa jahkataan paikoin jopa puuduttavasti. On kuin Yli-Juonikas olisi tällä kertaa luonut tekstiään jo totutusta ja melkein turvallisen tutuksi käyneestä mielentilasta käsin, automaatiolla, mutta mieleenjohtuma voi syntyä siitä, että edellisen osan tasoon on vaikea päästä.

Mikko Lamberg

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua