J.J. Bolan uusia mieskuvia etsivä esseeteos Naamiotta on turhauttavan heppoinen

01.03.2021

J.J. Bola. Kuva: Tunde Somoye

KIRJAT | Brittiläisen runoilijan esikoisesseeteoksessa käsitellään selkeästi mutta heppoisasti perustellen patriarkaatin vaikutusta miehiin ja miehuuksiin.

”Nuorisollekaan suunnatun ei tarvitsisi olla lähteiltään ihan näin heppoista.”

ARVOSTELU

2 out of 5 stars

J.J. Bola: Naamiotta – millaista miehuus voisi olla?

  • Suomentanut Niko Koski.
  • S&S, 2021.
  • 144 sivua.

J.J. Bola on isobritannialainen runoilija, syntynyt Kongon demokraattisessa tasavallassa. Taustaltaan hän on nuorisotyöntekijä. Iso-Britanniassa hänet tunnetaan Kongon ihmisoikeustilanteen esillä pitämisestä mediassa.

Naamiotta – millaista miehuus voisi olla? (S&S, 2021) on hänen ensimmäinen esseeteoksensa. Teos on kirjoitettu alun perin nuorille lukijoille, minkä näkee sen helposta ja lähestyttävästä kielestä. Suomalaisen kustantamon takakannessa pitkä essee on tosin mainittu ”kaikille miehille” tarkoitetuksi.

Teoksen tavoitteet ovat selkeät. Bola määrittelee tehtäväksi saada nuoret miehet ajattelemaan ja haastamaan patriarkaalisia oletuksia.

Tekijä kertoo alussa hieman taustastaan ja esittelee ensimmäisessä luvussa yhdeksän miehistä myyttiä, joiden rikkomiseen palataan myöhemmin kirjan mittaan. Tarkoitus on myös tarjota miehille tunteiden ja traumojen käsittelemisen tapoja.

Tämän jälkeen teos etenee aihealueesta toiseen yksinkertaisin teemoin. Kahdeksassa luvussa käydään lyhyesti lävitse monta tärkeää asiaa, kuten miesten tekemien väkivaltarikosten huolestuttavaa määrää, itsemurhien syitä sekä suhdetta naisiin ja naiseuteen.

Erityisesti teksti toimii, kun Bola puhuu suoraan erilaisista uusien miehuuksien mahdollisuuksista. Hän ei esimerkiksi vaadi miehiltä feministiksi identifioitumista vaan feminismin perusperiaatteiden ymmärtämistä. Näkemys miehisestä poliittisesta vallasta on myös yksinkertaisuudestaan huolimatta näppärästi esitetty.

Parhaimmillaan teos on käsitellessään intersektionaalisuutta miehuuden kontekstissa esitellen muun muassa luokkaan, rotuun ja seksuaalisuuteen liittyviä näkymättömiä ja näkyviä jakolinjoja. Vastaavaa sanallista tarkkuutta olisi voinut toivoa muultakin teokselta.

Retoriikka ontuu

Valitettavasti Naamiotta on retoriikaltaan paikoin turhauttava. Yksi esimerkki riittänee kertomaan, mikä on yksinkertaistavan toitottamisen ja vähänkin enemmän punnitun tiedon välinen ero.

Itkeminen kohotetaan pariinkin otteeseen tunteiden näyttämisen parhaimmistoon. Bola antaa rivien välistä mielikuvan itkemisestä terveen itseilmaisun päätepisteenä.

Ymmärrän tarkoituksen: edelleen useissa kulttuureissa miesten ei ole sallittua näyttää tunteitaan, ja moni mies on tarpeettomasti lukossa. Asettaessaan itkemisen eräänlaiseksi tavoiteltavaksi tunnehuipuksi Bola kuitenkin korostaa toisenlaisia stereotypioita.

Ulkoisen tunnereaktion puute ei tarkoita sitä, etteikö ihminen voisi käsitellä surua, iloa tai muita tunteita itselleen hyvällä tavalla. 2018 ilmestyneessä Cambridgen yliopiston julkaisemassa tutkimuksessa huomattiin, että vähemmän itkevät ihmiset elävät aivan yhtä tyydyttävää elämää kuin muutkin.

Maailmassa on lukuisia ei-neurotyypillisiä ihmisiä, joiden tunnereaktiot voivat poiketa neurotyypillisistä rajustikin suuntaan tai toiseen. Valtaosa esimerkiksi autismin kirjolle diagnosoiduista on miehiä, vaikka onkin epäilty, että naisten piilossa olevan autismin määrä on suhteessa miehiin havaittua isompi. Tiettyjen tunnereaktioiden nostaminen ”oikean tunneilmaisun” standardeiksi vie niin autismin kirjoon kuuluvilta kuin muilta neurologisesti poikkeavilta, sukupuolesta riippumatta, tilaa olla oma itsensä.

Ulkoisista tunnereaktioista on vaarallista kirjoittaa yhteiskunnallisia teesejä. Tässä tapauksessa on kyse yksinkertaistavista elämänihanteista ja self-helpistä, pahimmillaan ableismista, ei kulttuurin syvärakenteisiin puuttuvasta feminismistä.

Tällaiset huonosti ajatellut yleistykset vievät uskottavuutta koko teokselta. Ajatuksellisten oikoreittien ja ”musta tuntuu” -perusteluiden vuoksi jotkut teoksen esittämät huomiot tuntuvat pinnallisilta.

Muita kompastuskiviä

Toisenlaisiakin virhearviointeja löytyy. Osa niistä on pikkumokia. Bolalle virke ”tosimies pitää huolen lapsistaan” tarkoittaa muiden kuin ”tosimiesten” mollaamista lapsiasioissa. Ymmärrän hänen näkemyksensä: miehisyyden arvottaminen tällaisin mittarein on väärin, ja mainittu virke on typerä. Kirjailija jättää silti huomiotta, miten kielikuvaa käytetään arkisissa yhteyksissä.

Tosimieheydellä ei tarkoiteta tässä yhteydessä, että vain machot osaisivat pitää huolta lapsistaan, vaan sillä tarkoitetaan, että kuka tahansa on ”tosimies”, jos haluaa kantaa vastuun omista teoistaan. Sävyero voi tuntua pieneltä, mutta se on olemassa. Tuntuu oudolta, ettei kirjailija ymmärrä sitä. Kyse voi toki olla myös käännöksen muodostamasta tulkinta-ansasta.

Jotkut häiritsevät piirteet liittyvät tekijän omiin ennakkoluuloihin tai tietämättömyyteen. Mediaa, erityisesti videopelejä, syyllistetään teoksessa patriarkaalisen ja väkivaltaisen kulttuurin edistämisestä. Tämä 1990-luvun uskonnollisten konservatiivien lietsomista moraalipaniikeista tuttu väite saa esseessä uuden elämän feminismiksi lanseerattuna. Bolan mukaan kilpailua ja usein väkivaltaa korostavat videopelit kannustavat ihmisiä kilpailemaan keskenään myös pelien ulkopuolella ja siten edistävät vahingollista miehuutta.

Aikamoisia ajatusloikkia, ja Humen giljotiini se vain leikkaa.

Tällaiset väitteet eivät välttämättä ole täysin vääriä, mutta niiden esittäminen ilman mitään taustoitusta on asenteellista ja osoittaa, ettei kirjailija ole perehtynyt aiheesta vuosikymmenten mittaan kirjoitettuun kirjallisuuteen ja -tutkimuksiin. Joidenkin videopeliyhteisöjen toksisuudesta huolehtiminen olisi järkevämpää kuin fantasiamaailmoihin sijoittuvien action-pelien taivastelu, erityisesti kun näitä pelejä pelaavat myös naiset.

Naamiotta on siis paikoin ehdoton ja moraalisaarnaava. En muista lukeneeni paheksuntaa lasten leikkipyssyistä mistään vakavasti otettavasta julkaisusta vuosiin, mutta tästäkin teos kantaa huolta.

Parempaakin voisi olla

Jos on lukenut Chimamanda Ngozi Adichen pamfletin Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä (Otava, 2017) tai liudan neljännen aallon feminismiä käsitteleviä verkkoartikkeleita, Naamiotta ei tarjoa miesnäkökulmansa lisäksi uutta tietoa.

Teoksen yleinen ongelma onkin, että vaikka se nostaa olennaisia asioita esiin, Bola ei esitä paljoa analyyttista omaa ajattelua. Sen sijaan teos on tuttujen teesien toistelua ja kohtien ruksimista jonkinlaisesta ”oikeaoppisen feminismin” listasta, mikä tekee näinkin vähäisestä sivumäärästä raskaan lukea.

Laajemman asiantuntemuksen puute näkyy välillä liian selvästi. Erityisesti sosiaalista mediaa ja urheilua koskevat luvut ovat sisällöllisesti ohuita. Esimerkiksi eteläkorealaisen BTS-yhtyeen nostaminen esille itäaasialaisen mieskuvan haastajana on kömpelö vertaus. Ensinnäkin Itä-Aasia on valtava kulttuurinen ja maantieteellinen alue. Toisekseen kauniskasvoisia ja feminiinisiä poikia on ihannoitu vaikkapa Japanissa jo vuosisatojen ajan. Tällaiset nikottelut osoittavat teoksen yrittävän vakuuttaa lukijansa jostain, josta kirjoittajallakaan ei ole välttämättä tietoa.

Akateemisen sukupuolentutkimuksen puolelle kurkotetaan toisinaan alaviitteissä. Muiden tieteiden puolelle ei ollenkaan. Esseen lopussa oleva jatkolukemiston lista on neljä teosta pitkä, kaikki populaarifeministisiä. Nuorisollekaan suunnatun ei tarvitsisi olla lähteiltään ihan näin heppoista.

Tämä on turhauttavaa, sillä perusidealtaan Naamiotta on teos, jollaisia tulisi olla enemmän. Sen yritys vaikuttaa poikien ja nuorten miesten asenteisiin on sinällään kunnioitettava, ja teoksessa käsitellään tärkeää aihetta eli ahdasta mieheyden käsitettä muuttuvassa yhteiskunnassa.

Me miesoletetut olemme tilanteessa, jossa voimme valita joko vastustavamme järjettömällä raivolla kaikkea muutosta tai pohtivamme mieskuvaamme sisältä päin uusiksi. Jälkimmäistä ei kukaan voi puolestamme tehdä. Eikä ”uusien mieskuvien” löytyminen tunnu ehkä aluksi luontevalta.

Soisin kuitenkin, että teokset jotka pohtivat miehuutta feministisessä mielessä olisivat paremmin kirjoitettuja ja johdonmukaisempia erityisesti silloin, kun ne on suunnattu nuorille. Naamiotta latoo tiskiin kaikki neljännen aallon feminismin perusajatukset ”for dummies” -muodossa tuomatta mukaan mitään uutta tai syventämättä kuvaa mieheydestä.

Mikko Lamberg

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua

Pin It on Pinterest

Share This