Ironista futurismia tai futurismin ironiaa – arviossa Pelle Romantiquen Konerunoja

Konerunoja-teoksen kruunaa Lotta Nevanperän kuvitus.

Runouden murtuessa moneen suuntaan ja etääntyessä traditiosta on virkistävää lukea teos, jossa menneisyys on otettu vahvasti huomioon. Keväällä oli Pauli Tapion koskenniemiläishenkinen runoilu jo merkki paluusta.

Nyt Pelle Romantique -nimimerkillä julkaistu Konerunoja (Enostone, 2021) kumpuaa suoraan Olavi Paavolaisen runoudesta sadan vuoden takaa ja liittää koneromantiikan nykyaikaan.

Rakkaudesta huikaistunut ihminen

Kirja on Lotta Nevanperän loistavine kuvituksineen nautittavaa luettavaa. Se alkaa romantiikan täyspalkeisin äänenpainoin, joita ei voi ottaa sellaisenaan. Ironia alkaa yhtä aikaa kuin laulu:

”Oi, miten ihana onkaan kevät! Ilo pistää kimeänä pillinä ja oranssi kasvaa taivaalla kuin argentiinalaiset appelsiinit. Purista mehu, syö siemenet, höyryturbiinit visertävät!”

Tämä voisi toisaalta olla suoraan Paavolaiselta, sillä ironiselta hänen konerunonsa nyt kuulostavat.

Uudet konerunot kasvavat tuhon ja kiiman syleillessä toisiaan. Teoksen voi lukea yhtäältä tuomiopäivän vääjäämättömyyden ilmestysmäisenä paatoksena, mutta toisaalta se ei sisällä moralismia eikä profetiaa. Siitä vain kumpuaa pakonomainen maailmanloppu, kun ihmiset elävät omien mielitekojensa hurmassa.

Tyylillinen arkaaisuus liittyy Paavolaisen aikaan. Kirja sisältää kirjeitä välillä Suomi–Pariisi, ja onhan teoksen kirjoittajakin ”ranskalainen Pelle Romantique”. Kieli jäljittää satavuotiasta tyyliä.

Paha dada

Ongelmallisin osuus löytyy kirjan loppupuolelta, jossa paholaiseksi (Leviathan) osoittautuu Dada. Viitataan myös Maria Mattilan teokseen Mieli vuotaa (2018). Mitähän se vuotaa? Mitä tahansa sanoja, dadaa!

Raamatullisesti hahmottavalle Konerunoja voi näyttäytyä alluusiona Baabelin torni -tarinasta. Koneellistuva ihminen kasvaa ulos maapallon muusta luonnosta ja sitä uhkaa tuho. Samanhenkisiä runoja maailmanlopun ääreltä kirjoittivat 1900-luvun lopulla Arto Melleri ja Caj Westerberg.

Teoksen voima on kuitenkin siinä, että se ikään kuin kuvaa ihmiskunnan elämänmenoa ottamatta kantaa tai julistamatta mitään. Siinä mielessä tuo dadan pahisluonto voisi olla osa ironista leikkiä: ilmaisukin unohtaa ympäristönsä ja alkaa vuotaa mitä tahansa tekstiä.

Antaa mennä!

Kuinka intohimoinen halu voittaa ja peittää alleen huolet ympäristöstä, ilmaistaan näin:

”Farewell, everybody, vesijohtotorvet pauhaavat ja likavedet nousevat! Mutta darling, oi darling, ei mitkään korusäkeet tai sensaatiouutiset muuta sitä, miten elävänä sinut näen appelsiinin lihassa, kuorissa.”

Lotta Nevanperän kuvitus sointuu teksteihin, tehostaa eikä häiritse niitä. Kaikki runot ympäröivä, makaaberi ja seksuaalinen taide tuntuu vain nostavan ja korostavan tekstien pilkallista ilmettä.

Tylynkaunis loppu tukee apokalyptistä tulkintaa:

”Niin minä puhuin tulevaisuudesta, mutta et sinä erottanut lemmenkujetta oikosulusta. Silmäsi viilenivät vanhassa virrassa ja uit takaisin merenpohjassa ruostuvaan kuoreen. Ehkä muistit silloin illan, jolloin suuret kone-elimet nousivat pystyyn, potkurit hapuilivat taivasta, ulvoivat ja kiljuivat, kunnes kaikki katkesi.”

Erkki Kiviniemi

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua